Aktiivisen kansalaisuuden identiteettipoliittinen merkityksenanto

Nykyisen nuorisolain tavoitteena on yhtäältä edistää nuorten aktiivista kansalaisuutta ja toisaalta sen toteutumisen lähtökohtana ovat yhdenvertaisuus ja tasa-arvo. Nuorisolain uudistuksessa tulee ottaa huomioon se, että aktiivisen kansalaisuuden ja tasa-arvoon perustuvan sosiaalisen kansalaisuuden välillä on olemassa selkeä poliittis-ideologinen ristiriita, jossa kysymys ei ole pelkästään toisistaan poikkeavista retorisista ilmauksista. Tämän vuoksi nuorisolakiuudistuksessa tulee tarkentaa ja laajentaa nuorten kansalaisuuden määritystä, jotta se on perustuslain hengen mukainen ja nojaa kansalaisten perusoikeuksiin. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kansalaisuus merkitsee ennen kaikkea perusoikeutena yhteisön täysjäsenyyttä. Sosiaalinen kansalaisuus tasa-arvon asemana muodostaa koko hyvinvointivaltion ydinidean edellyttäen oikeuksien perustamista. Tämän vuoksi nuorisolakia valmistelevan tahon tulee kiinnittää huomiota siihen, että lakialoitteessa näkyy johdonmukaisuus hyvinvointivaltiositoumuksen ja perusoikeuksiin perustuvan kansalaisuuden välillä.

Hyvinvointivaltioajattelun looginen jatkumo ei ilmennyt taannoin nuorisotakuuesityksen kohdalla, missä oikeusperustaisuuden sijaan yksilövastuun korostukset konstruoivat aktiivisen kansalaisuuden mallia. Nuorisotakuuesitys osoittaa osaltaan, kuinka aktiivisuuden ja yksilövastuun korostuksissa hyvinvointilupausta ei enää kohdenneta kollektiivisesti jokaiselle kansalaiselle. Sen sijaan takuussa kyllä toivotaan nuorten omaa onnistumista ja yrittämistä. Merkitseekö tämä sitä, että aktiivisen kansalaisuuteen liittyvän yksilövastuukorostuksen myötä hyvinvointivaltio on vetäytymässä sitoumuksistaan? Lain uudistusvaiheessa tulisi olla valveilla, minkälaisesta siirtymästä tässä nuorten kansalaisuutta koskevassa identiteettipolitiikassa on tähän asti ollut kysymys. Yhtäältä olen täysin tietoinen siitä, että nuorisotakuu ei ole laki, joka perustaa oikeutta. Toisaalta mielenkiintoisena piirteenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että Kataisen hallituksen nuorisotakuuesitystä ei perustettu oikeuksiin.

Laki perustaa oikeuksia ja tässä suhteessa nuorisolain uudistajat ja säätäjät ovat suuremmassa vastuussa, koska yleisen lainsäädännön tulee olla perustuslain mukainen. Toivonkin, että perustuslakivaliokunta tulee ottamaan tiukasti kantaa siihen, vastaako mahdollinen aktiivisen kansalaisuuden toisintaminen tai muu nuorten kansalaisuutta esittävä malli perusoikeuksiin nojautuvaa sosiaalista kansalaisuutta. Hyvinvointivaltiositoumuksen löyhentäminen ja nuorten perusoikeuksiin perustuvan sosiaalisen kansalaisuuden rajoittaminen ei voi oikeusvaltiossa tapahtua yliolkaisesti jonkinlaisena uutena poliittisena linjanvetona. On myös huomattava, että lakia toimeenpanevassa viranomaistoiminnassa nuorisolain ohella hallintolaki sitoutuu yleisen lain ohella perustuslakiin.

Nuorten kansalaisuuden perusoikeusajatteluun liittyen toivon, että lain valmisteluvaiheessa kiinnitetään tarkempaa huomiota yhteiskuntaosallisuuteen ja kansalaisuuteen liittyvään syrjäytymispuheeseen. Aikaisemmissa nuorten työllisyyttä koskevissa lakiesityksissä (esimerkiksi työvoimapalvelulaki 2003) on syrjäytymisellä epäjohdonmukaisesti viitattu syrjäytymiseen koulutuksesta ja työmarkkinoilta, ei yhteiskunnasta.  Työttömyys ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että nuori olisi sosiaalisesti syrjäytynyt yhteiskunnasta, ja että siihen liittyisi muita sosiaalisia ongelmia kuten asunnottomuus ja sosiaalisen verkoston puuttuminen. Nyt on suuri vaara siinä, että nuoria koskevassa ekskluusiopuheessa annetaan ymmärtää nuoren työttömän olevan ikään kuin yhteiskuntaosallisuuden ulkopuolella. Tällä on identiteettipoliittinen merkitys, koska tämän kaltaisessa ekskluusiopuheessa syrjäytyminen nähdään eräänlaisena sosiaalisen kansalaisuuden lakkaamisena. Professori Risto Eräsaari (2005, 252-267) onkin kysynyt, miten yhteiskunta on voitu mallintaa niin, että inkluusiota edustavan hyvinvointivaltion toiminnassa ei osa kansalaisista kuulu enää yhteiskunnan piiriin. 

Yhteiskuntatutkijat ovat jo pidempään kritisoineet kansalaisuutta koskevia poliittisia esityksiä siitä, että työmarkkinakorosteisissa puheissa työmarkkinat kuvataan lähes synonyymina yhteiskunnalle. Näin ollen yhteiskunta ja osallisuus yhteiskuntaan jää jäsentymättä taka-alalle. Mikäli syrjäytyminen käsitetään syrjäytymisenä työmarkkinoilta, silloin vastaavasti osallisuus merkitsee työperustaista inkluusiota työelämään, mikä perustaa aktiivista ja omatoimista työkansalaisuutta. (Eräsaari  2005, 252-267; Saastamoinen 2006, 53-81; 2010, 230-253.) Kysynkin nuorisolain valmistelijoilta, ovatko sellaiset nuoret kuten koululaiset, opiskelelijat, pienten lasten äidit, työttömät, työkyvyttömät ja vajaakuntoiset yhteiskunnan jäseniä ja kansalaisia? Mikäli nuorten ulkopuolelle jääminen työelämästä rinnastetaan tiedostetusti tai tiedostamattomasti yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisenä, silloin kehityssuunnan riskinä on yhteiskunnan kahtiajakautuminen. Äskettäin uutisoidut nuorten väkivallan purkaukset aikuisväestöä kohtaan lisäävät tätä huolenaihetta. Työmarkkinakorosteisessa syrjäytymispuheessa on kysymys ideologisesti epäjohdon-mukaisesta virhekytkennästä, jossa uusliberalismista omaksuttuja ajattelumalleja ja ideologisia juuria ei ole kriittisesti arvioitu sovellettaessa pohjoismaisen (universaalin) hyvinvointiregiimin ominaisen kansalaisuusajattelun kanssa. (Saastamoinen 2006, 53-81; 2010, 230-253). 

Lakiuudistuksessa on mahdollisuus ja tuleekin tarttua kansalaisen velvollisuuden kysymykseen myös nuorten kohdalla. Kysymys ei ole siis passiivisesta sosiaali -ja työllisyyspolitiikasta. Aktiivisuuden ajatus voidaan ilmaista tavalla, joka ei ole ristiriidassa pohjoismaisen hyvinvointi- ja perusoikeusajattelun kanssa. Nuorten aktivoiminen on sovellettavissa oikeusperustaiseen positiiviseen erityiskohtelumalliin, joka tähtää koulutuksen ja työn myötä nuorten tasa-arvon ja sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen. Tässä yhteydessä on myös muistettava, että työ on perustuslaissa jokaisen oikeus ja julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön (18 §). Perustuslakiin kodifioitu oikeus merkitsee sitä, että aktiivisuusvaadetta ei voi esittää ilman hyvinvointivaltiositoumusta. Julkisen vallan sitoutuminen ja oikeusperustainen nuorisopolitiikka merkitsevät sitä, että nuoria koskevassa lainsäädännössä sitoudutaan perustuslakiin kodifioituihin oikeuksiin. Perustuslakiin nojaava säädös takaa erityisen oikeudellisen pysyvyyden ja valtiovallan velvoittavuuden. Nuorisolain uudistajat, pitäkää tästä huolta, kun nuorista pidetään huolta.

Nuorisolakialoitteessa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että siihen liittyvä nuorten sosiaalistamismalli tukee johdonmukaisesti hyvinvointivaltion kasvatusideologiaa. Mihin nuori oppii lopulta luottamaan, jos perusoikeuksiin perustavan kansalaisuuden mallin sijaan juuri heidän kohdallaan korostetaan vastikkeellista ja yksilövastuuta korostavaa aktiivisen kansalaisuuden mallia? Pohjoismainen demokraattinen hyvinvointiajattelu perustuu huolehtivaan kasvatusmalliin ja luottamukseen, että huolenpitoa saanut lapsi ja nuori lopulta oppii ottamaan vastuuta ja huolehtimaan myös muista. Kysynkin nuorisolain uudistajilta, olisiko perusturvallisuutta konstruoiva sosiaalisen kansalaisuuden ajatus asemana ja yhteisön täysjäsenenä sittenkin parempi lähtökohta nuorten sosiaalistamisessa yhteiskuntavastuuseen.  Toiseksi, luotammeko lopulta siihen, että sitoutunut huolenpito nuorista kasvattaa heistä vastuullisia ja toisistaan huolenpitäviä yhteiskunnan jäseniä?

Juha Hirvonen
valtiotieteiden maisteri, tohtorikoulutettava

Lähteet

Eräsaari, Risto 2005: Inkluusio, ekskluusio ja integraatio sosiaalipolitiikassa. Janus 13 (3), 252-267.

Saastamoinen Mikko (2006): Riskitodellisuus ja aktiivisen kansalaisuuden ihanne. Teoksessa Saastamoinen, Mikko – Kuusela, Pekka, Kansalaisuuden ääriviivoja - Hallinta ja muodonmuutokset myöhäismodernilla ajalla. Helsinki: Yliopistopaino, Palmenia-sarja.

Saastamoinen Mikko (2010): Aktiivisen kansalaisuuden vastatulkintoja. Teoksesssa Kaisto, Jani – Pyykkönen, Miikka (toim.), Hallintavalta. Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus.