Voisiko refleksiivisen toiminnan idea perustua uuteen nuoriso(puite)lakiin?

Yleviin arvioihin perustuva Nuorisolaki (2006), sen Nuorisoasiain neuvottelukunnan (NUORA) koordinoma Lapsi ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (LANUKE) ja sen indikaattoriuskovainen seuranta ovat jääneet nuorisopoliittisesti köyhiksi käytännöiksi. Tapoja, joilla rikotaan nuorison sektoripolitiikan fakki- ja sosiaalisia vastuuongelmia (vrt. laki 1995, 37-53; elinoloyksikkövastuu) ei juuri avata. Samoin globaalit riskit ja toimijuudet torjutaan säilömällä toimijuudet kansallisiksi. Prekaari sukupolvipolitiikka on esittäytynyt vain seminaari-idealismissa – korporaatiot saattoivat hoitaa rauhassa eläkeikäreforminsa. Ohjelma- ja barometriyhteiskunnan illusorisuus tuli selväksi kaikille nuorisopolitiikan realisteille tällä hallituskaudella. Nuorisoministeri Arhinmäki totesi jo LANUKE-ohjelman työstövaiheessa (2011), että sen hurskaat toiveet kohtaavat taantuman mykät pakot. Ohjelmaa ei kuitenkaan esimerkiksi NUORAssa harkittu uusiksi muuttuvissa suhdanteissa vaan epätoivoisesti mittailtiin vuosittain nuorisopolitiikan momenttien kokoja ja heijastuksia. Perussuomalaisten Nuorten toimintatukea leikattiin lain arvoperustalla ikään kuin arvot olisivat meille luonnontieteellisesti annettuja arvostigmoja.

Muutoinkin Nuorisolakia luetaan jonkinlaisena ei-toiminnallisina ja staattisina saavutettujen etukonventioiden ja virallisten toimijuuksien luettelona. Ollaan lähellä policy-tutkijoiden pohtimaa inkrementalismia: lakia uudistetaan vain vahvojen lobbaajien sallimin ja lain epäviralliseen lukemiseen perustuvin, konsensuaalisin muutoksin. Dynaamista nuorisotoimintaa jarruttaa juuri näiden valtiollistuneiden toimijoiden joissain suhteissa korruptoidut tukijärjestelmät ja legaalit tehtävät sekä etabloidut positiot (lakiteksti)policyssä. Yksi hallinnon intressi saattaakin olla uudistuksessa reaaliperinnön suojaaminen poliittisilta riskeiltä kuten PS-kulttuuriministeriltä, veikkausvoittorahastojen reformilta tai kansainvälisiltä mullistuksilta.

Tie eteenpäin ei suinkaan välttämättä kulje uuden lain tarkentuvien käytännöllisten normien, menetelmien ja asetusten suuntaan. Päinvastoin, kyse voi olla puitelain muodon hyväksikäyttämisestä, jossa kunnioitetaan nuorisokentän toimijoiden (keskukset, palveluorganisaatiot, järjestöt, verkostomaiset yhdistykset ja projektit, tutkimus) autonomiaa, refleksiivistä/riskiyhteiskunnallista yhteistoimintaa ja kansainvälistä dynamiikkaa. Ehkä Työpajayhdistys, sovittelun menettelyjä valmentavat ja propagoivat yhdistykset, nuorisovaihdon avomieliset partnerit ja Nuorisotutkimusseura ovat parhaita aikalaisparadigmoja tällaisista ’toisen modernin’ elävistä refleksiivisistä verkostoista. Näissä institutionaaliset muodot jäävät sivuun – ja konstitutiiviset puitelakien toimintatapoja ja -sääntöjä kuvaavat pelikentät nousevat esiin ja korvaavat regulatiivisia (preskriptiivisiä ja normi-ohjailevia) normisovelluksia. Giddens ja Beck puhuvatkin zombie-instituutioista ja toimijuuksista lähempänä yksilöä. Voidaan puhua jopa konstitutionaalisesta eli perustuslaillisen analogian, mukaisesta toimintajärjestelmästä ja -tilasta osana nuorisopolitiikkaa sekä sen mallia ja merkitystä muulle poliittiselle järjestelmälle. Samalla nuorisopolitiikan kenttä voisi nousta säännöillä toimivasta/määrittelevästä kulttuurista sääntöjä etsivään ja yhdessä inklusiivista yhteiskuntaa (yli sektoripolicyjen) muokkaavaan suuntaan.

Tässä voidaan edetä poliittisesta harkinnasta myös refleksiivisen oikeuden – sovittelun ja sosiaalisten ongelmien ja ’syrjien’ kulttuurisiin määrittelyihin ja interventioihin saakka. Eivät vain epäviralliset yksilöt ja verkostotoimijat voi olla refleksiiviä ja räätälöidä omia yhteisiä toimiaan erilaissa marginaalit kohtaavissa nuorisotyön konteksteissa ja ”toisen tiedon” linkityksissä tai löytää ’nomadin’ globaalin kaaoksen tasolla toisen, toisuuden. Vallankin globaalilla tasolla tunnistamme kaaoksen ja legitiimien normien puutteen, mutta samalla olemme valmiita hylkäämään kantilaisen preskriptiivisen arvostelman ja avautumaan refleksiivisen arvostelman ja ’toisille’ avoimen pelin suuntaan, toimimaan ja oppimaan kuin pasifisti ja nomadi ilman omia militantteja totuuksia. Nuorisopoliittiset organisaatiot ja instituutiot (jopa laki), voivat olla myös refleksiivisiä. Nuorisopolitiikan kentän toimijat ovat ylikansallisestikin tietoisia yhteiskunnan keskellä olevien instituutioiden vallasta määritellä syrjäytymisen pahat paikat ja toisaalta nuorisopolitiikan ”mukaan-lukevien” verkostojen yrityksestä määritellä yhteiskunnan reunoja inklusiivisin ja voimaanuttavin tavoin. Tällöin universaalin, kansallisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan normit ja kulttuuriset koodit tai tulosvastuuarvot eivät riitä voimaannuttamisen tai valtainstituutioita horjuttavan inkluusion ymmärtämiseen. Vai miten me muka käytämme tasa-arvon käsitettä, kun kohtaamme epätoivoisen sosiaalisen reunan? Pikemminkin turvaudumme poikkeuksellisen voimakkaisiin ja räätälöityihin toimiin! NUORAn kautta (2011–2015) elähdytti yksi riemukas tasa-arvon nuorisomobilisaatio, uusi parisuhdelainsäädäntö, mutta siinäkin oli kyse oikeuksien konstitutiivisesta laajentamisesta.

Globaalissa kommunikaatio- tai sosio-teknisessä yhteiskunnassa, uudessa modernissa, valta ja epätasa-arvoisuus toteutuvat enemmänkin ekskluusion (ulossulkemisen) kuin hyväksikäytön ja riiston avuin. Tätä kautta meille avautuukin Nuorisolain tai nuorten globaalien oikeuksien julistuksen ja normien mahdollinen perspektiivi ja tila: hyväksikäyttö aktualisoituu regulatiivisten sääntöjen tasolla, ja ekskluusio taas konstitutiivisten sääntöjen tasolla.  Hardtin ja Negrin termein luokkataistelu korvautuu alistettujen poistumis- tai pakokokemustermein ”Flight, flow tai flux”.

Olisiko meillä NYT aika refleksiivisesti vastuullisen inklusiivisen yhteiskunnan puitelain kirjoittamiseen. Esimerkiksi;

  • prekaarin polven ja nuorten marginaalien etujen, kuulemisen, artikulaation sekä sektoripolitiikan rajat rikkovan elinolorefleksiivisyyden vahvistaminen
     
  • Beckin ja Habermasinin tapaan (vrt. Suurpää) voimme rakentaa eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnallisen prosessin, jossa meillä edelleen on poliittinen jännite vallan ja kansalaisyhteiskunnan solidaarisuuden välillä sekä ylikansalliseksi muokkaantunut julkisuus. Nuorisolaissa voimme katsoa myös eurooppalaisella silmällä ja uskoa universaalien ihmisoikeuksien ja kansallisten kansalaisoikeuksien jännitteen vähenemiseen, kansainväliseen dynamiikkaan ja refleksiivisyyteen – mikä kasvaa maailmanyhteiskunnan systeemisistä riippuvuuksista. Ei enempää eikä vähempää: ”Kansainvälistä valtioiden yhteisöä on kehitettävä kosmopoliittiseksi valtioiden ja maailmankansalaisten yhteisöksi.”  Kriittinen teoriakin on löytänyt uudelleen perustuslain (konstitutionalismi) EU-visiona. Nuorisolakikin voisi edetä, puhkaista kansallisten policy-mallien ja perussuomalaisten ”koulukiusaajien” (Olli Rehn) suojaamia säiliöitä.
     
  • NUORAn toimintavastuu voisi olla särmikkään toiminnallinen ja kolmikannan kannalta innovatiivinen ja refleksiivinen (vuositason agendat). Nuorten mobilisaatio, dynaaminen nuorisotutkimus ja nuorisotyön professiot voisivat nimenomaan kolmikantana sekaantua aikalaismobilisaation ydinongelmien ja mahdollisuuksien pähkäilyyn ja eurooppalaisiin kampanjoihin (viime vuonna parisuhdeoikeudet, eurotyöttömyys talouspolitiikassa). LANUKE-ohjelma(arviointi)vastuu ladattaisiin parlamentaarisen aikataulun mukaan kolmannen tai neljännen hallitusvuoden hallituksen selontekokeskusteluun ja samoin tehtäisiin europarlamentarismissa! Näin nuorison aktiviteetit, mobilisaation ja (kolmikanta)kuulemisen kulttuurit voisivat parhaiten liittyä (Habermas sanoisi, deliberalisoitua) parlamentaarisen Euroopan demokraattiseen prosessiin, nuorison euromobilisaatioon ja -vaaleihin.
     
  • Nuorisolain järjestöjen ja projektien resursointi voisi edelleen tukea autonomiaa ja epävirallisia ei-institutionaalisia verkostoja. Poliittisten nuorisojärjestöjen toiminnan erityislaatu poliittisena vastuuna tulisi kirjoittaa esiin ja samalla pohtia niiden itsenäisyyttä suhteessa emopuolueisiin. Kuten nytki, huomattava osa tukieuroista voitaisiin irrottaa tukemaan organisaatioiden ja projektien refleksiivistä vastuuta ja LANUKE-ytimien mukaista yhteistoimintaa myös kansainvälisesti (Lanuke- ja monikulttuurisuusmäärärahat). Anu Gretschellin tutkimuksen hengessä indikaattori-innostusta voisi kasvattaa policykumppaneiden ja NUORAn omankin refleksiivisyyden arvioinnin suuntaan.

Lähteet
Lash,  Scott (2003) Reflexivity as Non-linearity  in Theory, Culture & Society 2003 (SAGE, London, Thousand Oaks and New Delhi), Vol. 20(2): 49–57

Paakkunainen, Kari (2010) Risk-Societal Political Culture Beyond The Coincident Trends of Individualization and Global Governance: Empirical-Critical Reflections on the European “Freedom’s Children” - A paper presented in the International Conference  “Critical Appraisals of Global Governance”. !0-11 June 2010, University of Lucerne.  Organised by Universität Luzern, SNIS, CRII and CSS ETH.

Kari Paakkunainen
Kirjoittaja työskentelee Helsingin avoimen yliopiston lehtorina.

 

Kommentit