Korpeimme kuiskintaa

Tämän puheenvuoron pontimena on ottaa kantaa nuorisolakiesitykseen maamme harvaanasutuilla seuduilla kasvavien nuorten harrastusmahdollisuuksien näkökulmasta. Kommenttipuheenvuoro perustuu enolaisen kuvataiteilijan ja kuvataideopettajan Tuija Hirvonen-Puhakan haastatteluun, joka tehtiin joulun 2014 aatonaatonaattona. Tuija Hirvonen-Puhakka on tehnyt enolaisten lasten ja nuorten kanssa monenlaisia kulttuuripainotteisia projekteja (graffitimaalaushankkeista teatteriesityksiin) lähinnä ”talkooperiaatteella”. Enosta tuli osa 78 000 asukkaan Joensuuta vuonna 2009, ja sen takareunoilta kaupungin keskustaan on matkaa noin 60 kilometriä. Enossa on keskustaajaman lisäksi pieniä kyliä, joissa perheet asuvat kaukana toisistaan. Kursivoidut tekstiosiot ovat lyhennettyjä otteita Tuija Hirvonen-Puhakan haastattelupuheesta.

7§: ”Nuorisotyö ja -politiikka kuuluvat kunnan tehtäviin”

Kokemukseni nuorisotutkijana, kuntapäättäjänä ja pienen kylän asukkaana ovat herättäneet kiinnostuksen nuorten keskinäisen yhdenvertaisuuden kysymyksiin erityisesti alueellisuuden tarkastelukulmasta. Nuorisolaki luo valtakunnallista katsetta rakenteellisesti hyvin erilaisilla paikkakunnilla asuvien nuorten hyvän elämän varmistamiseksi, ja tähän pyrkivät myös opetushallituksen ja -ministeriön strategiset hankkeet ja visiot, joita rakennetaan monipuolisen asiantuntijaohjauksen siunaamina. Pullonkaulan poliittisten ohjelmien käytännöiksi muuttumiselle muodostavat kuitenkin kunnat ja paikallinen päätöksenteko. Erityisesti kuntaliitosten myötä syntyneissä ja kaukaisia pikkukyliä sisältävissä kaupungeissa houkutus keskittää nuoruusspesifit palvelut kantakaupungin alueelle on suuri. Kun lainlaatija asettaa nuorten oikeuksista huolehtimisen paikallisen päätöksenteon asiaksi, se ottaa riskin puitteistaa samankin kunnan asukkaiksi tilastoituvien nuorten osallisuusmahdollisuuksien eriarvoistumista.

Tuija Hirvonen-Puhakka on toiminut lasten ja nuorten harrastusten ohjaajana ja on myös osaltaan havainnut kuntien uudelleenjärjestäytymisen nakertavan syrjäkylänuorten osallisuusmahdollisuuksia. Asukkaiden ja palvelujen jälkeen reunoilta katoaa julkinen liikenne, mikä naulitsee nuoret ”rauhallisiin koti-iltoihin”. Kun kysyin, pystyttiinkö erääseen Tuijan hankkeeseen osallistumaan syrjäkyliltä, sain seuraavan vastauksen: 

Uimaharjusta oli, sieltä tuli yks äiti ni sen kyydissä pysty tulemaan viis. Mutta muutenha ei. Sehän riippu siitä ketkä vanhemmat lähti kuljettamaan. Se on aika tiukassa ne vanhemmat ketkä kuljettaa, mie ymmärrän täysin koska suurin osa on Joensuussa töissä, ne tullee vast viijen jälkeen tai kuuen maissa ni mihin sitte lähet ennää kuljettaa sitä lasta.

Syrjäseuduilla nuorten asioista tulee koko perheen asioita – ja jos ei tule, nuori jää kilometrien armoille. Toimintamahdollisuuksien keskittäminen kantakaupunkeihin yhtäältä tekee välimatkat konkreettisesti näkyviksi mutta toisaalta saattaa myös häivyttää ymmärryksen niiden arkisesta merkittävyydestä:

Tää on meijän pitäny hakemuksissa, oli semmosia erityishakemuksia, se nainen soitti mulle että oot sie tosissaan näitten matkojen kans. Mie sanoin jotta anteeks vaan myö asutaan kolmenkymmenenviien kilometrin päässä Joensuusta, se oli että sehän Eno kuuluu Joensuuhun, mie sanoin jotta aivan, mutta se on kolmenkymmenenviijen kilometrin päässä, se sano että ei tää tuu ikinä menemään läpi et nää matkakorvaukset on niin suuria. Mie sanoin että joo, mut että jos ajatellaan että Joensuun liitoskunnissa tapahtus jotain, se sano et ei tätä oo kukaan ajatellu tältä kannalta.

Ei siis haittaisi, vaikka nuorisolaissa kiinnitettäisiin eksplisiittistä ”korvamerkkihuomiota” paikasta toiseen siirtymisen ongelmaan alueilla, joilla ei ole julkisen liikenteen suomia kulkumahdollisuuksia. Tämä on yksi nuoruuteen liittyvä yhdenvertaisuuskysymys – kuten myös seuraavassa pohdittu vaikuttamisen mahdollisuus. 

1§: ”…yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, ympäristön ja elämän kunnioittaminen”

Graffitihanke lähti siitä että meijän kulttuuritalon pihan (vanerisia) hahmoja oli potkittu ja mie aattelin että mites myö tämä hoidellaan, miepä lähen nyt koulun kanssa tekemään hankkeen että me maalataan alikulkutunneli, lapset ja nuoretha havainnoi oman elinympäristön, että voi vaikuttaa siihen ja kerroin että tämmöstä oli sattunu että olin aika järkyttyny, en lähteny sille että nyt haetaan syyllinen tähän, päinvastoin käänsin sen että no tämmöstä on sattunu, en tiijä mikä on siinä idea ollu mutta että nyt tehhään tätä alikulkutunnelia. Ja se oli ihana mitä ne keksi sinne.

Haastattelusitaatti edellä kuvaa spontaanisti syntynyttä hanketta, jonka pyrkimyksenä oli kääntää nuorten huomio pois asuinympäristön tuhoamisesta sen kohentamiseen. Idea noudattelee nuorisolain 1§:ssä korostettua ympäristön kunnioittamisen tavoitetta, ja kysymykseksi lainlaatijalle on syytä nostaa tällaisten pienten hankkeiden mahdollistaminen paikoissa, joista puuttuvat Tuijan kaltaiset itsensä likoon laittajat.

Kyseinen hanke oli paitsi ympäristökasvatuksellisesti oivaltava, myös yhteisöpedagogisesti perusteltu. Koko kyläkoulun osallistuminen graffitien suunnitteluun, toteuttamiseen ja ”pysyväisnäyttelyn” avajaisiin loi vahvoja yhdenvertaisuuskokemuksia myös pohdittaessa lasten asemaa kaupunkilaisina:

Mie kysyin lapsilta et ketäs myö avajaisiin hankitaan, ne sano et Pohjois-Karjalan kuningas ja mie et tiijättekö Pohjois-Karjalassa ei oo kuningasta mut meillä on kaupunginjohtaja. Sit lapset jotta no kaupunginjohtaja. Mie soitan sit kaupunginjohtajan sihteerille ja se sano että hän järjestellee sille kalenterista tilaa, pakkohan se on saaha sinne, ne lapset kerta haluaa. Ja ne lapset oli niin fiksuja et ne meni juttelemaan että päivää et minä olen Mikko et sinähä oot se kaupunginjohtaja, mitäs tykkäät meijän työstä.

7§: ”…nuorten kasvatuksellinen ohjaus”

Kiersin koko koulun, että mitä mediassa on, ku nuoretha hirveesti kopioi, mie sanoin myö ei voija laittaa Aku Ankka -hahmoja tai tämmösiä, meijän pitäs kyssyy lupa siihen. Tuli mielettömän hieno keskustelu et ne tajus että jollain on tekijänoikeudet niihin että ei niitä voi nuin vaan napsii itelleen käyttöön. Se keskustelu oli paras anti, Sakariki (opettaja) sano että eihän koulussa pysty tommost tekemään, siinä aina tullee aika tai joku muu, mut nyt se oli siinä työn tekemisen mukana. Ja se että miten vähän loppujen lopuks lasten kanssa maalataan, ne oli aivan innoissaan ku ne sai sekottaa värejä, pääs tekemään yhdessä. Sit ku oltiin valmiita ja alikulkutunnelissa ni ne piti mulle puheen siinä, oli harjotellu.

Lain suojelema nuorisotyö tai -toiminta ei voi olla minkälaista tahansa tai mihin arvoihin tahansa kiinnittyvää. Nuorisotyö on kasvatustoimintaa, jossa ilman normiohjaustakin yleensä ymmärretään sitoutua nuorten elämänhallinnan, sosiaalisen toimijuuden ja kansalaistaitojen edistämiseen. Lain sisällöiksi voidaan kuitenkin toivoa kuntien konkreettinen velvoittaminen ja varustaminen niin, että varmistetaan kasvatuksellisen ohjauksen toteutuminen myös alueilla, joilla julkisen sektorin nuorisotyön toimintakenttä kasvatusvirityksineen on kapea. 

7b§: ”…tavoittaa tuen tarpeessa oleva nuori”

Nuorisolaissa ja sen käsitteiden määrittelyssä nostetaan vahvaan toimija-asemaan myös nuorisotyötä tekevät rekisteröidyt järjestöt. Syrjäseututoiminnan näkökulmasta näissä rajauksissa ongelmiksi nousevat vaatimukset toiminnan laajuudesta ja kytköksistä järjestömaailman kerrostuneisuuteen. Paikallisista tarpeista ponnistavat ja jopa nuorten itsensä organisoimat hankkeet, joissa aikuisia tarvitaan vain taustaturvaksi, eivät mahdu näihin määrityksiin.

”Villit ja vapaat” on enolainen lasten- ja nuortenteatteria tekevä nuorisoryhmä, jonka alkujuuret ovat kasvatukselliset. Ryhmä on esimerkki siitä, kuinka tutulla kylätasolla nuoria päästään katsomaan läheltä, jolloin on helppo tunnistaa orastavia ongelmia ennen niiden rönsyiksi kasvamista.

Teatteriryhmä Villit ja vapaat lähti siitä kun tyttöjen kesken oli hirveetä kiistelyä. Sehän lähti alussa miun tyttären kautta et hän teki siitä kuvasarjan ja kirjotti näytelmän Kuolleitten kylä missä hän tappo kaikki. Äitinä mie olin vähän huolestunu mut sit mie ajattelin että eihän tytöt yleesä saa käsitellä tälleen voimakkaasti näitä tunteita, ja siitähän se sit lähti, muitakii tuli mukaan, sit se lähti muuttumaan ja viimekshän se oli sit se missä ne kehitteli ite tarinan, ja ite valitsi ketä tullee näyttämölle.

Alun perin aikuisten junailema toiminta on vähitellen kehittynyt nuorten oman luovuuden varassa viriäväksi aktiivisuudeksi:

Se oli aivan uskomaton, niitten työskentely kun ne ite tulee ja saapi päättää, ja mie vaan mahdollistan sen tai sanon että nyt kannattaa ääntä käyttää enemmän tai tuu vähän enemmän tännepäin mut muuten ne vastaa koko jutusta.  Esimerkiks viime viikolla nää tytöt sano että hei Tuija, et sie rupeis ohjaamaan heitä. Hyö haluis lähtee tekemään nyt kevätpuolella, mie aattelin et ehän mie oo ohjaaja, mut ymmärsin että on tärkee että on joku turva, aikuinen, et se homma toimii. Ne sano et myö kirjotetaan ite näytelmä. Se on ihan mielettömän hienoa että se on lähteny nuorista, eikä nii että ”haluut sä harrastaa tätä, ai miten ihana harrastus on tämä”, yritetään syöttää, mut tää lähtee näistä että he haluaa tehä. Täähän on se ideaalitilanne miten pitäs olla nuorten harrastusmahollisuudet.

”Villit ja vapaat” -ryhmän kehityskulku on esimerkki myös nuorten ääntä kunnioittavasta osallisuusmahdollisuuksien avaamisesta. Kun nuorten luotsaama hanke päättyy kylälle esitettävään näytelmään, nuoristaan ylpeä katsoja voi vain toivoa, että siellä, mistä harrastusolosuhteita säädellään, tunnustetaan paikallisten nuorisoryhmien toiminnan oikeutus ja toimintaresurssien tarve. Ne reunojen nuoret, joiden lähellä ei ole Tuijan kaltaisia aikuisia, ovat heikoilla, koska heidän osallistumisoikeutensa toteutumista ei valvo kukaan. Valtionavustusten kanavointi korvamerkiten, kaukaa kantautuvia ääniä kuunnellen ja positiivista erityiskohteluperiaatetta noudattaen voisikin olla yksi nuorisolakiin kirjattu klausuuli. Talkooperiaate toimii jossakin, mutta tuskin kaikissa kylissä. 

Ens vuonna tullee kymmenen vuotta, meijän kulttuuriyhistys on toiminu, ni näin se vaan mennee et kymmenen vuotta teet ilmastyötä. Eihän myö tästä oo pystytty maksaan kenellekään mittään et se on ollu sääli.

Päivi Harinen
Kirjoittaja toimii Itä-Suomen yliopiston lehtorina.

 

 

Kommentit

Nuorisolaki puitteistaa nuorten oikeuksia, mutta vastuun niistä siirtäminen paikallisille päättäjille on riski – tätä tukevat myös minun havaintoni lukemattomista kunnista.