Oikeusfilosofista tuuletusta nuorisolakiuudistukseen

Hyppäsin viime viikolla nuorisolain valmistelujunaan, kun lakia valmisteleva työryhmä kokoontui ensimmäisen kerran 9.10. Kokoukseen mennessäni pohdin, milläköhän asemalla juna on, ja mitä matkustajilta odotetaan: kuuliaista istumista omalla paikalla, kävelemistä käytävällä edestakaisin, aktiivista katsomista ikkunasta kauas horisonttiin, ravintolavaunussa notkumista ja väittelemistä vai jotain muuta? Kokouksen jälkeen sanoisin, että vähän näitä kaikkia – ja ehkä jotain muutakin, joka selviää myöhemmin.

Näyttää siltä, että matkaa on vielä aika lailla edessä – ja hyvä näin, ainakin jos haluaa vaikuttaa lain lähtökohtiin ja sisältöihin. Juna on pikajuna, jonka pitää olla pääteasemalla jo toukokuussa 2015. Silti junaa halutaan kuljettaa myös muutoin kuin junaraiteita pitkin. Tulevan vuoden alussa opetus- ja kulttuuriministeriö järjestää yhteistyössä aluehallintovirastojen (avi) kanssa kierroksen alueellisia keskustelutilaisuuksia, joihin toivotaan mahdollisimman moniäänistä ja -puolista väkeä ruotimaan nuorisolain muutosta ja visioimaan tulevaa. Lakia valmistelevaan työryhmään kutsutaan asiantuntijoita eri kentiltä, ja työryhmän jäsenet jalkautuvat erilaisten asiantuntijoiden pariin. Lopulta lakiluonnos kulkeutuu laajalle lausuntokierrokselle.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Kuulemisesta – paitsi nuorisotyön ammattilaisten, niin erityisesti myös nuorten – käytiin työryhmässä pitkä keskustelu, niin eettisestä kuin käytännön näkökulmastakin. Jos kuuleminen ymmärretään vuoropuheluna ja vaikuttamisena, jossa myös kiistanalaisuudet nostetaan yhteiseen käsittelyyn, niin kyse ei ole vain yksittäisistä tapahtumista, kertaluontoisista nettikyselyistä, edustuksellisista kuulemisista, eikä liioin yhden henkilön tai instituution tahdosta.[1] Kyse on yhteisvastuusta, joka koskee paitsi lakivalmisteluun sitoutuneita, myös laajasti nuorisoalan kentillä tai sen liepeillä olevia toimijoita.

Kyse on myös aloitteellisuudesta. Kerätkää yhteen erilaisia aikuisten ja nuorten ryhmiä ja toimittakaa ministeriöön – tai kenelle tahansa työryhmän jäsenelle – kommentteja siitä, mikä nykyisessä nuorisolaissa on hyvää ja säilytettävän arvoista, mitä taas pitäisi ehdottomasti muuttaa![2] Myös yleisemmät kommentit ja kokemukset nuorisoalan ja nuorten arjesta ovat ehdottoman arvokasta tietoa lain valmistelun pohjalle.[3] Tutkijana uskallan luvata, että kaikki palaute otetaan tärkeänä aineistona lakityöskentelyn pohjaksi. Kytköksen lakivalmisteluun täytyy siis löytyä! Ministeriöstä luvattiin koordinoida asiaa niin, että monipuolinen kommunikointi saadaan toimimaan. Aloitteellista painetta kaivataan eri suunnilta.

Työryhmä kokoontuu seuraavan kerran 20.11., jolloin pohditaan muun muassa yhdenvertaisuuden näkymistä ja kuulumista lakitekstissä paitsi yleisenä arvona, myös läpi lain konkreettisten muotoilujen. Keskustelussa on myös suomalaisen lain suhde kansainvälisiin keskusteluihin ja säädöksiin.

Mutta takaisin ensimmäiseen kokoukseen. Nostin pöydälle perustavanlaatuisen kysymyksen lakiuudistuksen lähtökohdista ja tarkoitusperistä: miksi lakia uudistetaan? Vauhtia kysymykseeni hain tutkijaroolilleni uskollisena oikeusfilosofisesta suunnasta: oikeusvaltiota ja sen päätöksentekoa ruotivien Jürgen Habermasin pohdintojen ääreltä [4]. Habermasia mukaillen voi todeta, että lain uudistustarve syntyy erityisesti silloin, kun lain olemassaolo ja sen hyväksyntä joutuvat jonkin sortin ristiriitaan. Listaan alla ne hyvinkin erilaiset tarkoitusperät, joiden siivittämänä penäsin keskustelua lakityöryhmässä:

1)      Käytännölliset lähtökohdat. Yhteiskunnan käytännön tarpeet ja toimintaympäristön muutokset. Esimerkiksi rakenteelliset ja taloudelliset olosuhteet, sukupolvien väliset ja ikäpolvien sisäiset suhteet tai yksityisen, julkisen ja kansalaisyhteiskunnan muuttuneet keskinäissuhteet.

2)      Intressilähtökohdat. Professionaalisissa ja poliittisissa intresseissä sekä eri sektoreiden yhteistyösuhteissa tapahtuneet muutokset. Esimerkiksi nuorisotoimialan suhde muihin sektoreihin ja ammattieetoksiin.

3)      Arvolähtökohdat. Arvoissa, nuoruuden ymmärrystavoissa ja niistä käytävässä keskustelussa tapahtuneet muutokset ja kiistat. Esimerkiksi kiistanalainen yhdenvertaisuuden ymmärrys, nuorten asema sukupolvihierarkiassa.

4)      Moraaliset lähtökohdat. Yksittäisiä intressejä ylittävät näkökulmat ja niissä tapahtuneet muutokset. Onko uudistus sellainen, että sitä voidaan pitää mahdollisimman monen ihmisen kannalta suotuisana ja syrjimättömänä? Nuorisotyön ja nuorten kanssa tehtävän työn eettiset paineet ja muutokset: vahvistunut asiakasnäkökulma, jossa nuori määrittyy helposti sen mukaan millaisia toimenpiteitä häneen kohdistutaan eikä oman arkensa eläjänä. Yksilö- ja ryhmänäkökulman jännitteet ja kuilun ylittäminen.

5)      Juridiset lähtökohdat. Mikä on uudistuksen suhde muihin lakeihin? Kuntalaki, sosiaalihuoltolaki, oppilas- ja opiskelijahuoltolaki, lastensuojelulaki…

6)      Yhteiskunnallis-globaalit lähtökohdat. Ollaanko tekemässä vain kansallisvaltiollista työtä ja miten lakiuudistus kohtaa paitsi EU-linjaukset ja strategiat, myös laajemmin globaalin kentän? Kysymys siitä, mitä on suomalaisen nuorisopolitiikan globaali vastuu, on taatusti erilainen vuonna 2014 kuin 2006.


Vaikka työryhmän keskustelu tuntui aluksi kiinnittyvän erityisesti lakiuudistuksen käytännöllis-poliittisiin ja juridisiin lähtökohtiin, vähitellen alkoi olla selvää, että voimassa olevan lakitekstin arvo- ja moraaliset näkökulmatkin kaipaavat kriittistä arviota ja muutosvalmiutta.

Lakiuudistuksiin voi suhtautua vakavasti tai väheksyen. Kallistun ensimmäisen suuntaan, erityisesti siksi että kyseessä on nimenomaan nuorisolain uudistus. Toimittaessani Kehittyvä nuorisotyö -kirjaa[5] minulle valkeni erityisen kirkkaasti nuorisolain hyvinkin vahva (valta-)asema nuorisoalan kentillä. En tarkoita vain oikeudellisessa mielessä vaan erityisesti ammattikentän identiteetin ja itseymmärryksen näkökulmista arvioituna. Kirjan noin parissakymmenessä artikkelissa nuorisotyön kehittämisen visiot ja käytännöt lähtivät ja palautuivat yllättävänkin tiiviisti tai nöyrästi nuorisolain sekä Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman kehyksiin ja painopisteisiin. Selvästi vähemmän oli esillä sellaisia nuorisotyön kehittämisajatuksia tai -käytäntöjä, jotka koettelisivat valtionhallinnon strategisia asiakirjoja.

Oikeusfilosofiat käytäntöön: Jos olet kahlannut juttuani läpi tähän saakka, kerro, mistä tarkoitusperistä lakia pitäisi muuttaa ja miksi!




[1] Tätä juttua kirjoittaessani julkaistiin oheinen OKM:n tiedote kuulemiseen liittyen: http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2014/10/nuorisolakiuudistus.html?lang=fi.

[2] Olen koonnut tutkijaryhmän miettimään kanssani lainvalmistelun periaatteita ja sisältöjä. Mukana joukossa ovat Sanna Aaltonen, Anu Gretschel, Pirjo Junttila-Vitikka, Tomi Kiilakoski, Merja Kylmäkoski, Pia Lundbom, Jaana Lähteenmaa, Mirja Määttä, Kari Paakkunainen, Sini Perho, Anne Puuronen, Riikka Taavetti.

[3] Tutkijajoukkomme pyrkii kokoamaan Nuorisotutkimuspäiville Joensuuhun pika-aikataululla nuorisolain valmistelua ruotivan työryhmän 6-7.11.2014.

[4] Tutkijakollega Tomi Kiilakoskelle kuuluu iso kiitos inspiroivista keskusteluista, joiden myötä kytkös nuorisolain ja Habermasin välillä kirkastui. Tomi ja kumppanit ovat miettineet opetussuunnitelmatyötä niin ikään habermasilaisesta näkökulmasta, ks. Kasvatus 1/2014, 20-33. Ks. myös Habermas, Jürgen (1996) Between Facts and Norms. Oxford: Polity.

[5] Komonen, Katja & Söderlund, Markus & Suurpää, Leena (2012) Kehittyvä nuorisotyö. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/ Nuorisotutkimusverkosto, Allianssi, Mikkelin ammattikorkeakoulu.