Hätähousu

Karl Ove Knausgärd: Taisteluni. Neljäs kirja. Suomentanut Katriina Huttunen. 534 s. Like, 2014.

”Jumalauta minä murskaisin heistä jokaisen. Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko. Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.”

Tällainen nuoren miehen ehdottomuus lämmittää aina vanhaa, mukavuudenhaluista miestä.

Ote on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin autobiografisen Taisteluni-sarjan neljännestä osasta. Ensimmäinen osa käsitteli teini-ikää ja isän kuolemaa. Toisessa osassa vastakkain olivat perhe-elämä ja kirjailijan ura. Kolmas osa kuvasi isän ylivallan alla elävää pikkupoikaa. Neljännessä osassa vahvoja vastakkainasetteluja ei ole. Jäljellä on silti Knausgårdin taju jokapäiväisen elämän pienieleisestä draamasta. Joskus se kaikki on lukijalle vain arkipäiväisen yhdentekevää.

Isän hahmo kummittelee taas. Knausgård arvostaa ihmisiä, joilla on taito tappaa vastustajansa yhdellä lauseella. Isää, herraansa, hän ei silti saa millään hengiltä. Tarkkanäköinen mies pystyy analysoimaan mitä vain, erityisesti itseään, mutta suhde isään on liian tunteellinen. Tämä on Knausgårdin suurimpia heikkouksia.

Romaani tapahtuu 80-luvulla, meidän vuosikymmenellä. 16-vuotias Knausgård lukee Hubert Selbya ja Charles Bukowskia, kuuntelee The Curea ja The Smithsiä, meidän kirjailijoita ja yhtyeitä. Ja kuten meille 60-luvulla ja sen jälkeen syntyneille, Knausgårdillekin musiikki liittyy tiiviisti kaikkeen mitä hän on tehnyt. Meitä onnekkaampi hän on siinä, että pääsee kirjoittamaan sanomalehteen levyarvosteluja.

Illuusiot kaatuvat kuin Domino-palikat. Knausgård on Simple Mindsin keikalla. Fani hyppää lavalle, nappaa laulaja Jim Kerrin punaisen baskerin ja heittää sen yleisöön. Bändi ei Kerrin mukaan jatka soittamista ennenkuin hattu on saatu takaisin. Ei sellaista yhtyettä voi enää ottaa vakavasti.

Ystävät määrittelevät maailman keskuksen. Eräs ystävä on kaikkea sitä mitä Knausgård haluaisi olla. Hän panee merkille ystävänsä jokaisen katseen. Kun he ovat yhdessä, Knausgård lopettaa yhdessäolon lyhyeen, jotta ystävä ei tajuaisi Knausgårdin tylsyyttä. Kohteliasta.

18-vuotiaana, heti lukion jälkeen, Knausgård lähtee pikkukylään opettajaksi. Oppilaat, heidän vanhempansa ja muut opettajat ottavat pojan vastaan huvittuneella kiinnostuksella, erityisesti tytöt.

Tytöt ovatkin neljännen osan varsinaisena aiheena: miten niitä saa ja sitten kun niitä saa, miten niistä pääsee eroon. Knausgård toivoisi olevansa häikäilemätön viettelijä, jota kaikki tavoittelevat mutta kukaan ei saa. Toisaalta aika moni nuori mies haluaisi olla sellainen. Erään suhteen Knausgård lopettaa, koska lopettaminen tuntuu komealta. Ja katuu samantien. Hän rukoilee, että nainen ei lukisi saamaansa jättökirjettä. Hätähousu.

Miten vaikeaa onkaan päästä aktiin asti. Kun poika viimeinkin saa tytön viereensä, purkauksen materiaalinen muoto on jo pöksyissä. Romaanin pääasiallisena draamallisena jännitteenä onkin, että ehtiikö Knausgård naisen sisälle ennen laukeamistaan. Tilanteissa korostuu kauhu ja komiikka.

Nuori Knausgård häpeää ongelmiaan, mutta kirjoittaa niistä vanhempana ongelmitta. Knausgård ei tee itsestään sankaria, joka kasvaa häpeästä ulos, tulee järkeväksi, oppii itsestään tai muuta epäuskottavaa vakuuttelua. Taisteluni ei ole kasvutarina hölmöstä viisaaksi, koska se vasta hölmöä olisikin ja kertoisi vain kirjailijan itsetyytyväisyyden kasvusta.

Romaanin lopussa Knausgård lähtee Bergeniin kirjoittajakouluun, mikä ennakoi tulevaa kirjailijauraa. Sitä hän ei vielä tiedä, että tulee kirjoittamaan itsestään ja lähiympäristöstään, häpäisemään kaikki ja surffaamaan häpeän aalloilla.

Miksi autogbiografia vetoaa nykyään lukijoihin? Vastaako se monen tarpeeseen kertoa somessa juurta jaksain itsestään? Knausgårdin ja somen erottaa kuitenkin toisistaan se, että somessa kaikkea nimenomaan ei kerrota. Siellä kukaan ei kuvaile miten oli menossa naisen kanssa sänkyyn, mutta oho, tulikin housuihinsa. On lukijasta kiinni, pitääkö itsekontrollia somessa tällöin hyvänä vai huonona asiana.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja