Minä en ole minä vielä

Marja Björk: Poika (215 sivua). Like, 2013.

Sanotaan, että kirjallisuus, niin kuin taide yleensä, kykenee kielellistämään ihmisen yksityisen kokemusmaailman. Sen avulla näemme sinne, minne ei muuten olisi mahdollista nähdä, näemme toistemme mieleen.

Maria Björkin Finlandia Junior -palkintoehdokkuuden saanut Poika on loistava esimerkki juuri tällaisesta kirjallisen (itse)ilmaisun voimasta. Poika-romaanissa on kyse transsukupuolisen lapsen identiteetin kehityksestä, sillä niin kuin romaanissakin todetaan, transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuuskysymys vaan identiteettikysymys. Pelkistetyimmillään Poika on monivaiheinen, hieno kuvaus tytön ruumiiseen syntyneestä pojasta.

Aiheena transsukupuolisuus on monelle vieras ja vaikeasti hahmottuva. Siihen on saattanut latautua epämääräinen rykelmä valmiita asenteita ja virheellisiäkin olettamuksia. Onko aiheesta ylipäätään mahdollista kirjoittaa ymmärrettävä esitys? Juuri tässä yhteydessä Poika-romaanin vahvuus nousee esiin: minäkertoja avaa mielensä ja ikään kuin uskoutuu lukijalle. Hän jakaa kokemuksensa lukijan kanssa, tekee itsestään näkyvän. Ehkä minäkertojan suora ja rohkea puheenvuoro rohkaisee myös lukijaa lähestymään aihetta mahdollisista ennakkoluuloista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että Poika on osittain myös dokumentaarinen romaani, ei siis pelkästään fiktiivinen nuortenkirja. Takakannessa sanotaankin, että ”Poika perustuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin”. Se ei kuitenkaan tee romaania yhtään tärkeämmäksi, ei paremmaksi tai huonommaksi, mutta kenties uskottavammaksi ja inhimillisemmäksi.

Päähenkilöllä on monta nimeä: Marion, Makke ja Miro. Nimet voi tulkita myös kehitysvaiheiden merkitsijöiksi. Marion on ristimänimi, Makke identiteetin mukainen nimi, Miro se lopullinen nimi, jolle myönnetään miehen sosiaaliturvatunnus. Miron ei myöskään tarvitse valehdella. Hän saa esiintyä omana itsenään.

Onkin syytä todeta, että Poika on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta meille kaikille. Aikakausi, jossa sukupuolineutraali lelukuvasto aiheuttaa voimakasta keskustelua, tarvitsee Poika-romaanin tapaista kirjallisuutta. Tulee ajatelleeksi, että mustavalkoinen menneisyys on monelle myös mustavalkoinen nykyhetki, jonkinlainen stereotyyppinen preesens. Sukupuolirooleja halutaan kenties laajentaa, mutta samalla vanhasta pidetään kiinni: pojalle sinistä, tytölle vaaleanpunaista, pojalle leikkiauto, tytölle nukkekoti jne. Monesti lapsen henkinen hyvinvointi sivuutetaan kylmästi: lasta halutaan ahtaa tarkasti rajattuun muottiin, häntä muokataan tietyn näköiseksi, tavoiltaan ja puheiltaan tietynlaiseksi prototyypiksi kysymättä mitä hän itse haluaa. Sosiaalinen paine, yhteisön normit – nekin ovat luonteeltaan vain sopimuksenvaraisia ja näin ollen keinotekoisia. Muutos lähtee meistä kaikista, jokaisesta.

Poika tuo etäisesti mieleen Pirkko Saision mestarillisen Elämänmeno-romaanin vuodelta 1975. Niin kuin Elämänmenossa, myös Pojassa keskiöön nousevat Kallion kaupunginosa, äidin ja lapsen välinen suhde, lapsen erilaisuuden kokemukset sekä kehittyvä identiteetti: matka lapsesta nuoreksi, nuoresta täysi-ikäiseksi. Elämänmenosta päähenkilön lesboidentiteetin kehitys häivytettiin kustantajan toimesta pois, Pojassa, kiitos yhteiskunnallisten muutosten, transsukupuolisen ongelmia sekä ongelmien ratkaisemista voidaan käsitellä avoimesti ilman minkäänlaista sensuuria. Poika ei moralisoi tai tyrkytä vaan kertoo ja näyttää, ja ehkä juuri siinä on sen voima ja viehätys.

Lopuksi on todettava, että romaanin tarjoama rikas transsukupuolisuuteen liittyvä tieto on jo sellaisenaan tärkeää. Ehkä joku toinen tytön ruumiiseen syntynyt poika tai pojan ruumiiseen syntynyt tyttö tai hänen vanhempansa, ystävänsä tai vaikkapa opettajansa löytää juuri tästä romaanista transsukupuolisuuden käsittelyyn vaadittavan kielen. Ehkä Miron selviytymistarina rohkaisee muita puhumaan ääneen. Itsensä ja muiden hyväksyminen sekä ymmärretyksi tuleminen ovat eheyden avaimia. Poika on erinomainen osoitus siitä, että ne ovat mahdollisia meille kaikille, sukupuolesta riippumatta.

Jarkko Volanen
Kirjoittaja opiskelee kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja luovaa kirjoittamista Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa.