Yritys kouluampujan omakuvaksi

Tommi Hoikkala ja Leena Suurpää (toim.)
Kauhajoen jälkipaini. Nuorisotutkijoiden ja ammattilaisten puheenvuoroja.
Nuorisotutkimusverkosto, verkkojulkaisuja 25.

Vuosi sitten ilmestyi nuorisotutkijoiden tutkimus Jokela-ilmiö, nyt Kauhajoen jälkipaini. Siinä 27 kirjoittajaa, nuorisotutkijoista nuoristyöntekijöihin, tarkastelee kouluampujia. Maailmalla ilmiöstä käytetään nimitystä ”spreekillers”. Vapaa suomennos voisi olla riemutappajat. Sellainen Matti Saarikin oli.

Näkökulmien kirjo on värikäs. Osa kirjoituksista panee ajattelemaan, että kas, tästäkin vinkkelistä asiaa voi näköjään tutkailla. Heli Aaltonen esimerkiksi esittelee väkivaltaa ja kiusaamista purkavia draamallisia työpajoja, Tuukka Tomperi filosofista dialogiopetusta.

Yksi jämerimmistä puheenvuoroista on Paavo Joensuun käsialaa: ”Empiirinen tosiasia on se, että yksi tavallinen koulukirja (kovakantinen, alle 350-sivuinen) tai repullinen niitä, riittää pysäyttämään pistoolilla ammutun pienoiskiväärin voimakkaan kokopatruunan luodin. On sangen mahdollista, että päänsä suojaamalla kaikki uhrit olisivat päässeet elävinä ulos luokasta, vaikka haavoittumisia olisikin tapahtunut.”

On ymmärrettävää, että asia herättää voimakkaita tunteita. Nuorisotyön päällikkö Sami Paananen huudahtaa: ”On erittäin epäkorrektia ja suorastaan törkeää kuulla joidenkin henkilöiden julkisuudessa toteavan, että Jokelan tai Kauhajoen tapahtumat eivät millään tavalla yllättäneet.”

Lukiolainen Christopher Rowley taas toteaa maltillisesti, että suuri osa perusasteen rehtoreista ei tiedä koulunsa järjestämistä oppilas- ja terveydenhuoltopalveluista.

Kauhajoen jälkipainissa huomioidaan tietenkin myös media ja yleisö. Salla Hakala ja Johanna Sumiala kysyvät, miksi ihmiset katsovat verkosta kouluampujien videoita. Niin valistuksellisista kuin mielihyvään liittyvistä syistä. Jälkimmäistä olisi voinut analysoida enemmänkin. Siinä liikutaan nimittäin kiusallisella alueella. Tappovideoista nauttiminen kun ei sovi kuvaan kuluttajasta eettisesti oikein valitsevana entiteettinä.

Kari Paakkunainen muistuttaa osuvasti, että median olisi hyvä osoittaa se, että ampujat ovat myös epäonnistuneet. Jos media kertoo vain onnistuneista itsemurhakommando-iskuista, se rohkaisee tulevia ampujia.

Kouluampujat ovat aina miehiä. Tätä pitäisi painottaa myös tapausten arvioinnissa, sanovat Veronika Honkasalo, Minna Nikunen ja Päivi Honkatukia. Heidän mielestään media tekee laajennetun itsemurhan toteuttavista miehistä usein Othellon kaltaisia sankareita ja antaa ymmärtää, että ulkoa tulevat paineet vain saavat miehen reagoimaan.

Eikö vastaavaa vastuunsiirtoa tarjota yleensä myös naispuolisille väkivallan tekijöille? Ensi- ja turvakotien liiton projektipäällikkö Hannele Törrönen on muistuttanut, miten naisten väkivaltaisuutta selitellään helposti lieventävillä seikoilla; työ- ja kotipaineilla, jopa hormonimyrskyillä.

Nykyään puhutaan yhteisöllisyydestä tai sen puutteesta aivan kuin termi olisi vasta keksitty, mutta osataan siitä myös sanoa jotain. Mikko Salasuo letkauttaa, että yhteisöllisyydestä höpisevät tyhjänpäiväisyyksiä juuri samat henkilöt, jotka ovat olleet mukana tuhoamassa sitä kilpailu- ja tulosyhteiskunnan lobbareina.

Juha Saarelta tulee yksi Kauhajoen jälkipainin terävimmistä kirjoituksista. Saaren mukaan vallitseva psykologishumanistinen diskurssi tarjoaa ampujille ”väärää” statusta, patologista. ”Kun kohtaamme ’pahan’, kiirehdimme diagnosoivaan kieleen ja puhumme huonosta itsetunnosta.”

Tappajat kuitenkin halveksivat tälläista itseään koskevaa puhetta. Tämä käy hyvin ilmi Lionel Shriverin hienosta Poikani Kevin -romaanista, jossa älykäs kouluampuja pilkkaa itseensä kohdistuvia lattean humanistisia haltuunottoyrityksiä. ”Oikeampaa” statusta ampujille tarjoaa Saaren mukaan nettitodellisuus. Siellä heidän ajatuksensa otetaan vakavasti. Reaalitodellisuuden yhteisön pitääkin kilpailla tämän tarjouksen kanssa.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja