Yllättävän kaunis kertomus

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon
Gummerus, 2010.

Olen yllättynyt. Tiesin etukäteen, että Heidi Jaatisen esikoisromaani kertoo pienen pojan maailman rikkoutumisesta pedofilian vuoksi. Mutta en tiennyt, kuinka taidokkaasti ja kunnioittavasti, jopa kauniisti, Jaatinen on osannut sen kirjoittaa. Vaikka kirja käsittelee ehkä iljettävintä tapaa rikkoa toisen sisin, silti kirjan tunnelma on jopa lämmin.
 
Lennu on pieni kahdeksanvuotias poika, jonka elämän tärkein henkilö on hänen vanhentuva mummonsa. Pojan vanhemmat ovat 70-luvun uravanhempia, heitä ei juuri näy eikä kuulu. Kirkonkylällä oleva perheen hautaustoimisto vie heidän kaiken aikansa. Lennu on yksinäinen ja herkkä lapsi, joka nykyään voisi päätyä koulupudokkaaksi tai –kiusatuksi. Kuitenkin pian hän tutustuu sepän uuteen renkiin, mikä käynnistää pojan muutosprosessin. Renki Lukusen kanssa Lennu pääsee kalastelemaan, ravustamaan ja lopulta satuttaviin ”leikkeihin.”
 
Kirjan kerronta keskittyy Lennuun, minkä vuoksi lukijalle jää Lukusen päänsisäinen maailma täysin vieraaksi. Olisin kaivannut Jaatiselta rengin motiivien ja ajattelun tarkastelua tai edes esittelyä. On kirjailijalle liiankin helppo ratkaisu tehdä Lukusesta etäinen hahmo. Sekä lukijalle että kirjailijan omalle ammattitaidolle haastavampi lähestymistapa olisi ollut pahan rengin näkökulman avaaminen. Se olisi ollut rohkeaa, erilaista ja varmasti herättänyt keskustelua.
 
Jaatinen onnistuu kuitenkin kiitettävästi kuvaamaan Lennun päänsisäistä maailmaa. Pojan vetäytyminen, pelko ja lopulta ilkeämielinenkin uhma on rakennettu taidokkaasti. Lennun hahmo kasvaa kiltistä pojasta sisukkaaksi taistelijaksi, mikä ruumiillistuu lopun suokohtauksessa.
 
Kieli on teoksen heikoin kohta. Se on maalaismaista, hän-pronominilla täytettyä ja savon murteella kirjoitettua. Minun oli sitä hankala lukea, vaikka olen Kuopiosta kotoisin. Ei saa katsoa aurinkoon vaatii rauhallista lukemista, Jaatisen teksti ei avaudu pikaisesti silmäilemällä. Kirjan luvut ovat liiankin lyhyitä, mutta siten teksti pitää lukijansa otteessa. Arvostan kirjailijan tapaa rakentaa romaanin maailmaa myös kirjoitustekniikan eikä vain tarinankerronnan kautta, mutta itseeni se ei vain iske. Itse asiassa se sai minut vain ärsyyntymään ja teki lukukokemuksesta työlään.
 
Lukijana en kuulu kirjan kohderyhmään, koska minulla ei ole nostalgista kaipuuta vanhan ajan maalaiselämään – kuten erittäin monella suomalaisella keski-ikäisellä on. Minulle Ei saa katsoa aurinkoon –kirjan maailma näyttäytyy keski-ikäisen kirjoittamana kuvauksena lapsuudesta, johon elementit on haettu omista, ajan kultaamista muistoista. Niistä samoista, joissa kesät olivat aina lämpimät, talvisin jaksettiin hiihtää kouluun monta kymmentä kilometriä suuntaansa pelkillä laudanpätkillä ja mummon tekemät karjalanpiirakat sulivat suussa.
 
Juankoskelaisen opettajan ja maanviljelijän rakentaman kirjan maailma on kokonaisvaltainen. Jotain toista lukijaa varmasti lämmittävät Jaatisen kielelliset erikoisuudet kuten ”kukkulapaippaalat” ja ”uunoisokimpaleet”. Minussa ne synnyttivät vain teennäisen olon, samanlaisen siirappimaisen tunteen kuin Metsoloita katsellessa.
 
Heidi Jaatisen erikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon on viipyilevä ja monitulkintainen teos, joka ei itselleni ollut helppolukuinen. Pedofilia ällötti, mutta enemmän lukuongelmia tuotti teoksen kieli. Kirja on kuitenkin houkutteleva, rohkea ja erittäin vahva.
 
Kyösti Hagert
Kirjoittaja työskentelee toimittajana ja viimeistelee puheviestinnän opintojaan Jyväskylään yliopistoon.