Vastarintaliike pitää tuhota

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset, Atena 2011

Koti-isä Jukka Laajarinne lienee kirjoittanut vuoden rohkeimman pamfletin. Hänen keskeinen viestinsä on selvä: lasten tulisi kasvaa itsenään, ei sellaisiksi kuin aikuiset haluaisivat heidän kasvavan.

Kirjassaan Leikkiminen kielletty Laajarinne käy läpi lastenkasvatusta, koululaitosta ja pyrkii vastaamaan kysymykseen, keitä nuo lapset edes ovat.  Laajarinne määrittelee nyky-yhteiskunnan ideaalilapsen ja -vanhemmat, jonka jälkeen hän lähtee purkamaan käsitteistöä pala kerrallaan.  Entisen matematiikan ja filosofian opettajan Laajarinteen analyysi on terävää, mutta välillä päätelmät menevät liian pitkälle.

Ajoittain tuntuu, että Laajarinne on pamfletin kirjoittamisen ja teesiensä panttivankina. Hän joutuu kirjoittamaan asioista radikaalimmin kuin ehkä tarkoittaakaan tai syytä olisi. Suomalainen päätöksenteko on konsensushakuista, minkä takia eriävät mielipiteet ilmaistaan julkisessa keskustelussa lähinnä näkökulmaeroilla. Jos haluaa haastaa koko tavan hahmottaa jotain asiaa, pitää keskustelijan turvautua äärimielipiteisiin. Ehkä Laajarinteen tekemä lapsen vanhemmistaan välittämisen vertaaminen Tukholma-syndroomaan on kuitenkin aika kaukaa haettua.

Isäni ja minä olemme molemmat viettäneet omat lapsuutemme kaupungissa. Kasvoimme molemmat keskustan lähellä lähiössä. Hän tosin asui käsittääkseni omakotitalossa ja minä olen aina asunut kerrostalossa. 
Muistan omasta lapsuudestani, että saimme kavereideni kanssa kulkea ja mennä miten halusimme. Tärkeää oli, että olimme kotona kahdeksalta illalla ja viideltä oli ruoka, josta ei saanut olla poissa. Vaikka vanhempani eivät suuremmin kyselleet, mitä hommasimme kavereideni kanssa, oli kuitenkin selvää, että keskustaan emme saaneet mennä ilman jonkun äitiä tai isää.

Kun isäni oli samanikäinen, hänen reviirinsä oli koko kaupunki. He saivat kuljeskella ja pelata jalkapalloa kaupungin rännikujia pitkin. Heidän kotiintuloaikansa oli myöhemmin kuin minulla ja kavereillamme, mutta kotona heidänkin piti olla ruoka-aikaan.

Olen hieman seurannut muutamien kavereideni alakoululaisia lapsia. Heillä ei ole mitään liikkumareviiriä verrattuna minuun, puhumattakaan isästäni. Nykyajan lasten vanhemmat kuljettavat lapsiaan joka paikkaan, ja vain omalla pihalla ja lähitalojen pihoilla saa enää olla.

Asun ison perhepuiston vieressä keskustan tuntumassa. Päivittäin puisto on täynnä lapsia – ja heidän vanhempiaan. Ja vanhemmat ovat siellä myös kouluikäisten kanssa, eivät ainoastaan tarhaikäisten. Yhtenä päivänä seurasimme kämppikseni kanssa parvekkeeltamme, kuinka vanhemmat vaihtoivat koko ajan penkkiään, jotta he näkisivät meidän mielestämme jo isot lapsensa koko ajan.

Ja osittain tästä Laajarinteen Leikkiminen kielletty kertoo. Kirjan kantavin teema on aikuisten joka hetki tekemä vallankumous lapsiaan kohtaan. Aikuiset haluavat nujertaa lapset ja heidän omat persoonallisuutensa, tahdosta puhumattakaan. Laajarinteen mukaan tapahtumaa voisi verrata vanginvartijoiden suorittamiin aivopesuihin vangeille.

Omat vanhempani ovat aina kannustaneet minua itsenäisyyteen. Olen saanut reissata ja reilata maailmaa ja Eurooppaa ristiin rastiin omien halujeni ja suurimmaksi osaksi oman rahapussini mukaan.

Muistan, kun olin lukion jälkeen lähdössä kavereideni kanssa matkalle johonkin sellaiseen maahan, jota äitini pitää varmaan yhä vaarallisena. Sovimme isäni kanssa, että valehtelemme äidilleni matkakohteeni, jotta isälle kotona oleminen ei käy liian raskaaksi.
Juuri sellaisia vanhempia Laajarinteen mukaan tarvitaan kuin minun isäni. Hän osaa arvostaa mielipiteitäni ja antaa minun tehdä päätökset. Enää on vain muutama asia, joihin tarvitsen edes henkisellä tasolla hänen siunauksensa. Mutta olen oppinut keskustelemaan asiat pienestä pitäen hänen kanssaan läpi, niinpä teen niin yhä tänäkin päivänä. Niin myös valehtelen äidilleni asioista, joista uskon hänen huolestuvan.

Kyösti Hagert
Kirjoittaja työskentelee toimittajana ja viimeistelee puheviestinnän opintojaan Jyväskylään yliopistoon.