Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Leena Lehtolaisen kirja nivoo yhteen kaksi poliittisesti ajankohtaista ongelmavyyhteä: Afganistanin demokratisoitumiskehityksen ja kotoisen kulttuurien yhteentörmäyksen, jossa maahanmuuttajaperheiden Suomessa kasvaneet nuoret joutuvat luovimaan yhtäältä omien perinteidensä ja toisaalta länsimaisen arvomaailman välillä.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010)

Täytyy tunnustaa heti alkuun, että tämä on ensimmäinen lukemani Leena Lehtolaisen dekkari, joten aluksi tuntuu kuin olisin tullut vieraiden ihmisten juhliin, sillä niin vähän kirjassa on pohjustettu ylikomisario Maria Kallion hahmoa tai taustaa Espoon poliisissa. Mutta vähitellen Kallion viitteellisesti rakennettu hahmo alkaa toimia, sillä keskiössähän tämänkaltaisissa romaaneissa on itse rikosjuoni ja sen selvittämisen kuvaus, jota vasten henkilöt valaistaan.
 
Tämänkertainen, 11. Maria Kallio -dekkari, nivoo yhteen kaksi poliittisesti ajankohtaista ongelmavyyhteä: Afganistanin demokratisoitumiskehityksen ja kotoisen kulttuurien yhteentörmäyksen, jossa maahanmuuttajaperheiden Suomessa kasvaneet nuoret joutuvat luovimaan yhtäältä omien perinteidensä ja toisaalta länsimaisen arvomaailman välillä. Usein tämän kulttuurien välisen ristiriidan kuvaajaksi ja kantajaksi joutuvat nuoret naiset: miten saa tai ei saa pukeutua, missä saa liikkua, kenen kanssa saa seurustella, kuka hallitsee ruumistasi. (Lehtolaisen lisäksi saman tematiikan jakaa myös Anja Snellmanin uusin romaani Parvekejumalat.) Nuorten maahanmuuttajanaisten arki näyttää tästä perspektiivistä aika ahtaalta: toisaalla ovat perheen ja suvun odotukset naimisiinmenosta, toisaalla haave koulutuksesta ja omasta ammatista, mutta myös kantasuomalaisten näkyvä tai piilevä rasismi.
 
Romaani käynnistyy tilanteesta, jossa kolme miltei täysi-ikäistä muslimitaustaista tyttöä katoaa Espoossa lyhyen ajan sisällä, ja heidän perheensä tuntuvat olevan asiasta yhtä tietämättömiä kuin poliisitkin. Kadonneita tyttöjä yhdistää espoolainen Tyttöjen kerho -monitoimitila, jonne saa tulla vain tyttöjä ja joka siksi on suosittu vanhoillisten maahanmuuttajaperheiden keskuudessa. Maria Kallio johtaa katoamistapausten tutkimuksia, mutta koska hänen teini-ikäinen tyttärensä käy myös kerhossa, saa tapausten selvittäminen myös henkilökohtaisen motiivin. Vielä hankalammaksi tilanne kuitenkin muuttuu, kun neljäs kadonnut tyttö löytyy murhattuna lähistöltä.
 
Musliminaisten asema on romaanissa esillä myös toisella tapaa. Maria Kallio on ollut hiukan aiemmin Afganistanissa opettamassa EU:n perustamassa poliisikoulussa. Koulun toiminta on taleban-liikkeen jatkuvien hyökkäysten kohteena, muun muassa siksi että opiskelijoina on myös naisia. Nämä kaksi näennäisesti erillistä tarinalinjaa liittyvät tietenkin yhteen — mutta miten, sitä en voi kertoa paljastamatta juonesta liikaa.
 
Alkuasetelmassa voisi siis olla kansainvälisen trillerin ainekset, mutta valitettavasti niiden kehittely jää vähän kesken. Samoin täytyy valitella sitä, että afganistanilaisnaiset samoin kuin romaanin suomalaiset muslimitytötkään eivät juuri pääse esiin henkilöinä, vaan ainoastaan tavalla tai toisella uhreina, joille ei ole annettu omaa suunvuoroa tai näkökulmaa. Lehtolaisen yritys purkaa kunniamurhan itsestään selviä ennakko-asetelmia ei myöskään oikein onnistu vakuuttamaan.
 
Romaanin parasta antia on poliisityön ja työyhteisön yksityiskohtainen kuvaus. Ensikertalaislukijana panin merkille myös, että lajityyppiin yleensä kuuluvat dekkarin yksityiselämän ongelmat loistavat kirjassa poissaolollaan. Maria Kalliolla on kaksi tasapainoisen oloista lasta, kaksi kissaa ja kotityöt sopuisasti jakava vähäpuheinen aviomies, jonka rooli on lähinnä toimia kotielämän edustajana päähenkilön jatkuvaa henkistä ja fyysistä hälytysvalmiutta vaativan poliisintyön vastapainoksi.
 
Kirjan nimestä vielä: ”minne tytöt kadonneet” viittaa vanhaan Pete Seegerin rauhanlauluun, ja ennen kaikkea sen kertosäkeeseen, jossa kysytään, milloin opimme mitään väkivallan kierteestä. Tähän romaani ei tarjoa mitään katteetonta optimismia, ainoastaan Maria Kallion oman vastauksen, kun hän toteaa, että vihaaminen ei sovi hänelle: väkivallan jatkuva kohtaaminen työssä ei vie hänen uskoaan ihmisiin.
 
Tiina Käkelä-Puumala
Kirjoittaja on kirjallisuuden tutkija.

***

Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti on lopettanut toimintansa tässä muodossa. Jo julkaistut Lukukokemukset löytyvät tältä sivustolta. Jatkossa Nuorisotutkimusseura julkaisee Lukukokemuksia omilla verkkosivuillaan