Tanssi nuoruuden katoamisille

Columbinen koulusurmista tuli kuluneeksi kymmenen vuotta 20. huhtikuuta tänä vuonna. Columbinen hirmuteot ovat olleet tunnettu mediatapahtuma, joka on synnyttänyt monenlaisia ilmiöitä. Surmat ovat toimineet kulttuurisena käsikirjoituksena ja viitekohtana, jonka tulevat koulusurmaajat pyrkivät ylittämään. Columbinen kaksi tekijää halusivat saada teoilleen maksimaalisen julkisuuden pyrkimällä mahdollisimman suuren tuhoon. Jokelan koulusurmaaja ihaili Columbinen ampujia ja osallistui keskusteluryhmiin heidän toiminnastaan. Columbine on koulusurmaajien merkkipaalu, inhimillisen kauhun paikka sekä populaarikulttuurin kohde.

Tekijät dokumentoivat omat motiivinsa ja ajatuksensa kellarinauhoituksiksi kutsuttuihin dokumentteihin. Nauhat on pidetty yleisöltä ja tutkijoilta kätkössä, mutta joitakin tietoa niiden sisällöistä on. Nauhoissa tekijät purkavat surullisuuttaan ja vihaansa saamaansa kohteluun, julistavat ihmisvihaa, johon sekoittuu rasismia sekä pohtivat omaa identiteettiään ja tulevaa tekoaan. He kokevat koulusurmat osana oman elämänsä taideteosta. He janoavat murhien kautta ikuista kuuluisuutta. He ovat vakuuttuneita, että heistä tehtäisiin omaelämänkerrallinen elokuva. Nauhoissa he kiistelevät, tuleeko elokuvan ohjaamaan Quentin Tarantino vai Steven Spielberg.

Väärässä olivat. Tunnetuimmat elokuvat on ohjannut liberaali Michael Moore, jonka Bowling for Columbine käyttää tekijöitä tapausesimerkkinä amerikkalaisten kiihkomielisestä suhteesta aseisiin ja tämän tuottamiin lieveilmiöihin sekä Gus van Sant, jonka vuonna 2003 valmistunut Elephant on edelleen katsomisen arvoinen tulkinta nuorten maailmasta ja koulusurmien luonteesta. Gus van Sant on itse kuvannut elokuvaansa tanssiksi nuoruuden katoamisesta. Katoamisen kielikuva on monella tapaa sovelias kuvaamaan koulusurmia: osa nuorista katoaa iäksi kuolon yöhön, osan nuoruus katkeaa väkivaltaisella tavalla. Samalla ajatus turvallisesta koulusta saa kolauksen. Monet asiat katoavat.

Van Santin elokuvan suurin oivallus on se, että hän kuvaa lähinnä nuoria yksinään ja toisten nuorten keskuudessa. Elokuvassa aikuiset esiintyvät vain satunnaisissa tapahtumissa, pääpaino on nuorten keskinäisissä suhteissa. Van Sant piirtää esiin, kuinka hienovaraisia vihjauksia toiset nuoret saavat tulevista aikeista. Aikuiset jäävät tapahtumista sivuun. Tutkimuskirjallisuudessa on viitattu samaan asiaan. Koulusurmien estämisen avainasioita on saada nuorilla oleva tieto myös aikuisille, jotta nämä voivat toimia. Tämä taas edellyttää turvallisia aikuisia, joille voi kertoa omista huolistaan ja ajatuksistaan. Nuorisotyölle voidaan hahmotella monenlaisia rooleja tässä kysymyksessä. Nuorisotyöntekijöiden tieto poikkeaa muiden aikuisten ammattilaisten tiedosta.

Ohjaaja kuvaa henkilönsä kuin etäisyyksien päästä. He tuntuvat kävelevän udussa läpi koulun käytävien. Myös surmaajien toiminta kuvataan etäännyttäen. Ryhtyessään hirmutekoihinsa toinen surmaajista varoittaa tuntemaansa nuorta sanoilla Get the fuck out and don't come back! Some heavy shit's going down! Sanoja ei huudeta eikä niillä mässäillä. Kaikki on oudun rauhallista. Kohtaus on hyytävä ja muistuttaa, että koulusurmissa on kysymys paitsi pintatasolla satunnaisesta väkivallasta, myös hirmutekojen valinnasta, joidenkin ihmisten pelastamisesta. Elokuva ei mässäile väkivallalla vaan kuvaa menetettyjä elämiä ja väkivaltaa tavalla, joka herättää katsojassa ajatuksia.

Koulusurmien ymmärtäminen on hankalaa. On kysyttävä, miten tapahtumat ovat ylipäätään mahdollisia, mikä saa ihmiset käyttäytymään väkivaltaisten impulssien varassa, miten ihminen voi tuhota oman lähiyhteisönsä sekä tietenkin pohtia, millä tavoin tapahtumat olisivat ennakoitavissa ja estettävissä. Suomalainen taide ei ole vielä tarttunut koulusurmiin. Se on harmi, sillä taide antaa omat välineensä ymmärtää ja käsitellä tapahtunutta. Tätä odotellessa voi katsoa van Santin hienon elokuvan ja miettiä, miten moninaisin askelkuvioin väkivallan teot tulevat mahdollisiksi.

Tomi Kiilakoski
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto