Suburbia. Nyt

Arcade Fire – The Suburbs
Merge Records, 2010

Woodlands, Teksas. Öljy- ja maakaasuyhtiön Houstonin liepeille synnyttämän asuinalueen tarina sai alkunsa 1970-luvulla. Nopean kasvun myötä valtatie 45:n varteen nousi maisema, jota hallitsi identtisten omakotitalojen köynnösmäisesti levittäytyvät jonot. Pian tulivat myös golfradat, yrityspuistot, valtavat ostoskeskukset sekä lähiöalueita yhdistävät ja samalla pirstovat lukuisat autotiet.

Kaupunkimaantieteellisestä näkökulmasta Woodlands edustaa auto-orientoituneen suunnittelun sävyttämää suurta esikaupungistumisen Americana-kertomusta. Sitä luonnehtivat yhtäaikaisesti niin naapurustojen ylläpitämät homogenisoivat mutta yhdistävät siteet kuin kaupunkirakenteen hajoamisen mukanaan tuomat erottavat railotkin. Tämän keskellä elävä nuori kohtaa funktionaalisen aluerakentamisen tuolla puolen siintävän todellisuuden kovin eri tavoin kuin sitä auton ohjauspyörän takaa tarkasteleva aikuinen. Win ja Will Butlerille, Nevadan rajan tuntumassa pienessä maalaiskaupunki Truckeessa syntyneille veljeksille, perheen muutto tähän 1980-luvun lähiötodellisuuteen oli varsin vieraannuttava kokemus.

Sittemmin Woodlandsin jo taakseen jättänyt Win Butler tunnetaan nykyisin yhdessä vaimonsa Régine Chassagnen kanssa Arcade Fire -yhtyeen ytimen muodostavana duona. Montrealissa vuonna 2003 perustetun seitsenhenkisen kollektiivin tuotannolle leimallisia ovat erityisesti kasvamiseen ja nuoruuteen liittyvät sanoitukset. Yhtyeen kolmas ja toistaiseksi viimeisin studioalbumi, 2010 elokuussa julkaistu The Suburbs, jatkaa teeman käsittelyä, luodaten Winin ja tämän veljen, myös yhtyeessä soittavan Will Butlerin utuisia nuoruusaikojen muistoja Woodlandsista. Vaikka massiivista, yhteensä 16 kappaletta sisältävää konseptialbumi The Suburbsia voidaankin lukeaomana itsenäisenä teoksenaan, sen voi myös ajatella nivovan yhteen yhtyeen kaksi aiempaa levytystä (Funeral 2004; Neon Bible 2007). Kokonaisuutena ne muodostavat eräänlaisen mytologisen, nimettömän metakasvukertomuksen Yhdysvalloissa kasvaneiden lähiösukupolvien nuoruudesta. Kuten Woodlandsin asuinalueen kehityskin, on tämä tarina varsin tavanomainen.

Pako naapurustosta

Kertomuksen ensimmäinen osa johdatteli meidät lumimyrskyn saartamaan, mielikuviemme myyttiseen lapsuuden naapurustoon, joka salassa aikuisten katseilta toimi näyttämönä nuorten unenomaiselle sadulle. Aikuisten maailman edustaman kylmyyden, henkilökohtaisten tragedioiden ja menetysten varjostaman elämän vaihtoehtoisessa todellisuudessa yhdistyivät niin unelmat kuin painajaisetkin: nuoruuden vimma ja uho sekä aito, naiivi usko rakkauden ja ystävyyssuhteiden ikuisuuteen. Voimaannuttava fantasia huipentui nuorten mielissä kapinaan, suureen pakoretkeen naapurustosta poliisien kohdevalojen loisteessa tanssien. Todellisuudessa he kuitenkin jäivät voimattomina vanhempiensa autojen takapenkeille vain matkustajina, haluttomina sekä kyvyttöminä ymmärtämään, mitä heidän kasvuympäristössään lopulta oikeasti tapahtuu.

Tarinan seuraava osa siirsi kuulijan auton takapenkiltä ohjauspyörän taakse. Väistämättömästä siirtymästä kohti aikuisuuden maailmaa muotoutui perin yksinäinen, riittimäinen ajomatka läpi pelon maantieteen, joka voisi päättyä vain raamatulliseen lunastukseen. Yhteiskunnassa vaikuttava konsumerismi, instituutiot ja uskonto kahdentuvat, kaiken tekopyhyyden alkulähteestä tulee myös sen viimekätinen armahtaja. Nuoruuden usko katoaa ja tilalle tulee kollektiivinen pelkotila, voimattomuuden tunne maailman edessä – elämä pommin ja TV-profeettojen varjossa. Siirtymät elämän ja kuoleman, rakkauden ja menetyksen välillä muuttuvat käsinkosketeltaviksi, eikä kertoja tummien lasien takana juuri tee eroa maailman ja oman elämänsä lopun välillä. Unelma jostain muusta kuitenkin elää yhä, unelma paikasta, joka olisi loppumattomien autovirtojen saavuttamattomissa.

On aika palata kotiin, jos sellainen vielä on jäljellä.

Paluu mikä-mikä-maahan

Arcade Firen kolmas studioalbumi, The Suburbs, ja samalla myös kertomuksemme viimeisin osa kietoutuu paluun tematiikkaan, jota luonnehtii voimakas kaipuun tunne. Se kohdistuu aikuisuuden valtateillä syntyneeseen naiivin nostalgiseen ja utuiseen muistoon kasvuympäristöstämme, johonkin jota vielä joskus pystyimme kutsumaan kodiksi. Kertomuksemme päättääkin näin ikääntyneen kertojan konkreettinen, psykomaantieteellinen paluu lapsuuden maisemiin ja matka joen varteen katsomaan mitä meistä on tullut – vanhempiamme vai jotain vielä pahempaa? Se on myös metakertomuksellinen kliimaksi, tarina Peter Panista, joka hylkäsi Mikä-Mikä-Maan, luopui ikuisesta nuoruudesta ja kasvoi aikuiseksi.

Kertojan palatessa nyt omaan Mikä-Mikä-Maahansa – Suburbiaan – hän musertuu. Kuten Mikä-Mikä-Maata, myös Suburbiaa kansoittavat heimovaatteisiin pukeutuneet lapset, joilla kirjaimellisesti ei ole tulevaisuutta. He eivät kykene näkemään itseään joskus aikuisina, mahdollisesti tulevina, myyttisen pahoina, verenhimoisina liikemiehinä, joilla he toisiaan pelottelevat. Nuoret eivät tunnustakaan aikuistunutta palaajaa enää kaltaisekseen, ja ilman näitä siteitä muinainen tarunomainen naapurusto lakkaa olemasta. Tarinan viimeistä osaa sävyttääkin pohdinta siitä, miten oikea elämä tunkeutuu unelmiimme velvollisuuksien kasvun myötä. Näin monet muistomme kasvamisesta ovat aikuisuuden fantasioita siitä, mitä toivomme todellisuuden joskus olleen. Samalla lähiömyytti synnyttää yhteisöjä, jotka eivät kykene havaitsemaan paikkaansa maailmassa.

Suburbiasta on tullut nuoruuden lähteen sijaan sen kadotus. Vaikka kertoja muistaa kokeneensa vielä joskus yhteenkuuluvuutta naapurustoon ja perheeseensä, nämä siteet myös rajoittivat häntä ja samalla ne ohjasivat kohti tiettyä uravalintaa ja elämäntapaa. Sen kääntöpuolena näyttäytyy nyt eroon joutuminen kaikesta, mikä joskus oli tärkeää: koti, ystävät, perhe ja unelmat. Paluu asettaakin kertojan peilin eteen ja pakottaa kysymään miten kaikki ne nuoruuden unelmat, joita hänellä ja monilla muilla oli, ovat toteutuneet tai kadonneet vanhenemisen myötä. Onko hänestä lopulta tullut vain vanhempansa? Nuoruuden maisema onkin enää vain jäljellä mielessä ja aikuisuuden myötä lähiöstä pakenemisen fantasia on korvautunut unelmalla paluusta johonkin, mitä ei koskaan ollutkaan. Lopulta jäljelle jää enää eräänlainen kuvailematon ontto suru, joka voi syntyä vain täysikasvuisen romantisoidessa nuorena tuhlaamaansa aikaa.  

Suburbialla on kahdet kasvot: Se on lohdullinen, myyttisen nostalgian vääristämä utopistinen mielenmaisema ja kertojan kasvupaikka, jonka hän voi sijoittaa tiettyyn fyysiseen paikkaan ja samalla omiin kokemuksiinsa siellä. Samalla se on kuitenkin kaikessa konkreettisuudessaan kauhistuttava lähiötodellisuus, johon hän ei löydä minkäänlaisia siteitä ja jonka maisemaa hän ei enää tunnista.Vaihtoehdoksi kertojalle jää vain aikuismainen tapa analysoida kaupunkirakenteen kehityksen aikaansaamia muutoksia ympäristössä, joka ei tunnusta enää häntä eikä hän sitä. Suburbiasta tuleekin paluun myötä myös oma anti-utopiansa: ikääntyneen kertojan nuoruuteensa tunteman nostalgian post-apokalyptiset rauniot. Harhaillessaan keskellä tätä vieraantumisen arkkitehtuuria, josta on tullut vain osa funktionaalisen kaupunkisuunnittelun realiteetteja, kertoja ei kykenekään enää löytämään kotiaan, vaikka hän kertoo etsineensä sitä jo kaikkialta muualtakin, aina maailman ääristä asti.

Tummista sävyistä huolimatta tarinamme päätös on lopulta paikoin kauniskin reflektio lähiötodellisuudesta ja niistä kokemisen eroista, joita vanheneminen mukanaan väistämättä tuo. Vaikka ne voivatkin johtaa masentaviin havaintoihin, ainakin ne ovat kauhistuttavinakin rehellisiä ja ne voidaan kokea muutoin kuin vain auton takapenkiltä käsin.
 
Ville-Samuli Haverinen
Kirjoittaja on sosiologian opiskelija Itä-Suomen yliopistosta, Joensuusta.