Populaarikulttuuri kasvattajana

Nuorisoa ei kiinnosta nykyisin politiikka, eivätkä he tiedä siitä mitään. Tästä on puhuttu paljon viime aikoina. Nuoret sen sijaan katsovat tv:tä ja käyttävät internetiä ja tietävät näistä asioista paljon. Sen tähden mediakasvatuksen piireissä on jonkin aikaa mietitty miten tätä nuorten tietämystä ja kiinnostusta populaarikulttuuriin voitaisiin hyödyntää peruskoulujen opetuksessa.

Teoksessaan Kriittinen mediakasvatus Juha Herkman pohtii kuinka populaarikulttuurin ja viihteen kuvastojen synnyttämä innostus voidaan valjastaa kouluoppimisen voimavaraksi. Näin meille sanotaan kirjan takakannessa. Kirjan alkusivuilla Herkman kertoo tavoitteekseen antaa välineitä kriittiseen kasvatukseen luokkahuoneissa ja sellaista tavaraahan kirja pitääkin sisällään. Populaarikulttuuria ja viihdettä meillä riittää ja lisää tulee, joten mikäpä siinä.

Teoksen alussa käydään läpi hieman teoriaa ja sitten lähdetään esimerkkien kautta valottamaan mistä on kyse, ja pian päästäänkin niihin välineisiin kiinni. Parasta teoksessa on hyvä tiivistys sekä lähde- tai oheiskirjallisuusluettelot jokaisen osion jälkeen, joiden kautta kovapäisinkin lukija ymmärtää mistä on kysymys ja mihin tarttua, jos aihe herättää kiinnostusta.

Välineitä luokkahuoneisiin tuodaan kohtuullisen ajankohtaisten esimerkkien avulla. Kirjassa analysoidaan mm. Lost-sarjan kerrontaa, iltapäivälehtien lööppejä, Matti-elokuvaa ja Dieselin mainoskampanjaa. Kriittinen mediakasvatus antaa hyviä vinkkejä maallikoille havainnollistavien esimerkkien kautta. Aihe on siitä hyvä, että kaikki tietävät siitä jotakin. Tuskin kukaan jää nykypäivänä median vaikutuksen ulkopuolelle.

Mitä tästä kaikesta sitten saa yhteisöpedagogi? Ainakin hyvän yleiskatsauksen koko kriittisen mediakasvatuksen maailmaan, joka on ikävä kyllä jäänyt aiemmin hyvin vähälle huomiolle. Toki opetussuunnitelmamme olisi mahdollistanut näiden asioiden käsittelyn opinnoissamme valinnaisuuden muodossa, mutta kaikille pakollisissa kursseissa sitä ei löydy. Kaikkea ei tietenkään voi muutenkaan opetukseen mahduttaa. Herkman itse toteaa kirjan olevan tarkoitettu ennen kaikkea opettajille tai opettajiksi opiskeleville koulukäytäntöjen suunnittelun apuvälineeksi. Silti ainakin nuorisoalalla toimiva yhteisöpedagogi voi saada kirjasta paljon irti, tehdäänhän esimerkiksi kunnallista nuorisotyötä paljon internetissä.

Kirja on kiinnostava ennen kaikkea käsittelemiensä asioiden vuoksi. Mielenkiintoa lisää se, että havainnollistavat esimerkit ovat tuttuja tämän päivän ihmiselle. Alun teoriaosuus on lyhyt mutta kattava, ja oheiskirjalistassa löytyy teoksia aiheesta enemmän kiinnostuneelle.

Kirja herättää runsaasti ajatuksia; varsinkin viihteen tuotantoa käsittelevä osio oli hyvin valaiseva. Idolsia ja muita vastaavia kilpailuja ja suurten levy-yhtiöiden valtaa kritisoivaan tutkimukseen meistä kukaan ei ollut aiemmin törmännyt. Kirja tarjoaa havainnollistavia esimerkkejä, kuten seuraava: Kaupallisten radiokanavien soittolista vuonna 2003 saattoi koostua pienimmillään 550 eri kappaleesta koko vuoden aikana, kun taas kukin Ylen kolmesta suomenkielisestä pääkanavasta soitti saman vuoden aikana 11 000 eri musiikkiteosta.

Kriittinen mediakasvatus on hyvä yleisteos kaikille, joita aihe kiinnostaa. Se tarjoaa tiiviin teoriapaketin, laajan katsauksen alan tutkimukseen sekä antaa, jos ei nyt suoria työkaluja, niin hyvän pohjan kasvatusalan ammattilaisille kriittiseen mediakasvatukseen. Havainnollistavat esimerkit sitovat tekstin myös tavallisten ihmisten elämään. Kokonaisuudessaan siis lukemisen arvoinen kirja.

Tatu, Anna & Suvi

Kirjoittajat ovat Humanistisen ammattikorkeakoulun yhteisöpedagogiopiskelijoita.