Nuorta ääntä ja äänettömyyttä

Jussi Ronkainen (toim.): Nuoret ja ääni. Nuoret eduskuntavaaleissa 2011. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 125, sarja: Hybridi & Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 45. Helsinki 2012.

Tamperelainen hard core -punkyhtye Kaaos mietti 80-luvun alussa suhdettaan politiikkaan. Yhtye totesi olevansa poliittinen, mutta ei puoluepoliittinen. 70-luvun puoluepolitiikan valtakausi kun oli vielä tuoreena muistissa.

Episodi tuli mieleen, kun luin Jussi Ronkaisen toimittamaa Nuoret ja ääni -antologiaa. Eräälle nuorelle haastateltavalle ei ole tullut mieleenkään, että politiikka voisi tarkoittaa muutakin kuin rajattua asiantuntijatoimintaa. Käsityksen jakaa varmasti moni vanhempikin. Niin eduskuntavaalit kuin presidentinvaalit kuitenkin osoittivat, että nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on lievässä nousussa.

Nuoret eivät ole immuuneja merkittäville puoluepoliittisille muutoksille. Perussuomalaiset ovat lisänneet kannatustaan myös nuorten keskuudessa. Toinen suosiotaan kasvattanut nuorison suosikki on Vasemmistoliitto. Miten tätä pitäisi tulkita? Sitä Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston johtajan, television vaali-illoista tutun Sami Borgin artikkeli ei kerro. Borg tekee tilastoja, ei päätelmiä niistä. Borg kertoo tilastoihin tukeutuen itsestäänselvyyksiä, kuten sen, että uskollisuus jollekin puolueelle lisää äänestysintoa.

Sekään ei juuri yllätä, että Helsingin Kalliossa asuvat nuoret äänestävät keskivertoa reippaammin. Tämä tulee selväksi valtio-opin professori Tuomo Martikaisen ja valtiotieteilijä Hanna Wassin kirjoituksesta. Kalliolaisten nuorten äänestysvilkkaus on ymmärrettävää, koska kaupunginosassa ollaan muutenkin aktiivisia, mikä näkyy esimerkiksi Kallio-liikkeessä.

Nuoret oppivat kodeissa poliittisen sosialisaation, ja korkeakoulutetuissa kodeissa ollaan politiikasta kiinnostuneempia kuin matalakoulutetuissa. Niissä yksinkertaisesti keskustellaan enemmän ja laajemmin. Valtiotieteilijä Kimmo Elon artikkelissa esitetään jälleen yksi arvattava tutkimustulos.

Antologian kärkeä edustaa yhteiskuntatieteilijä Ville-Samuli Haverisen analyysi, jossa tutkitaan tapoja, joilla nuorista puhutaan. Aineistona ovat eduskuntavaalien aikaiset sanomalehtikirjoitukset.

Haverisen mukaan nuoret sijoitetaan harmaalle vyöhykkeelle, välitilaan. He ovat potentiaalisia, eivät täysivaltaisia kansalaisia. Kouvolalainen hard core -punkyhtye Laahaus lauloi aikoinaan, että kohta ollaan aikuisia. Nuorten keskeisin aikamuoto onkin ”kohta”.

Nuorista puhutaan mediassa ponnettomina, yhteiskunnallisesti tietämättöminä olosuhteiden uhreina. Nuoret tarvitsevat kipeästi apua, heidät täytyy pelastaa ja heitä täytyy valistaa.

Niinpä nuoria houkutellaan kiinnostumaan asioista, kehotetaan osallistumaan politiikkaan, äänestämään. Aktivoitumisen pitäisi tapahtua omasta halusta, mikä on nurinkurista. Eihän ketään voi kehottaa ajattelemaankaan. Ajatus tulee, jos on tullakseen. Toki ajattelemista ja toimintaa voi avittaa tarjoamalla niihin resursseja ja mahdollisuuksia.

Mielestäni nuorten keskeneräisyyttä ei pitäisi nähdä kuitenkaan yksiselitteisesti puutteena. Välitilassa oleva nuorikaan ei välttämättä ole hukassa. Ulkopuolisuuskin voi olla harkittua, ajatellaan vaikka alakulttuurinuoria.

Passiivisuudellakin on puolensa. Nuoret voivat heittäytyä toimettomiksi tahallaan. Tai ehkä he toteuttavat filosofi Jean Baudrillardin määrittelemää lapsen kaksoistoimintamallia. Lapset käyttäytyvät huolta vaativan objektin tavoin, kun siitä on hyötyä. Toisaalta he ovat aktiivisina subjekteina, kun tilanne niin vaatii. Kaksoistoimintamalli ei ole välttämättä tietoinen.

Haverisen tutkimassa sanomalehtien puheessa nuoret määritellään tietynlaisiksi, eli heihin käytetään valtaa. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö nuoret haluaisi joissakin tapauksissa olla sellaisia, millaisiksi heidät määritellään.

Pitää lisäksi muistaa, ettei kukaan tahdo olla jatkuvien pelastustoimien kohde. Avun vastaanottamisellakin on rajansa, varsinkin jos se on alentuvaa.

Herman Raivio
Kirjoittaja on FM, vapaa kirjoittaja.