Nuoret median armoilla - totta vai tarua?

Sirkku Kotilaisen ja Leena Rantalan kirjassa Nuorten kansalaisidentiteetit ja mediakasvatus käsitellään kansalais- ja nuorisotyöalan kannalta keskeistä ongelmaa: kuinka saada nuoret kiinnostumaan ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin? Kysymystä lähestytään kahden esimerkkitapauksen kautta. Näissä nuorille oli perustettu muun muassa nettiyhteisö sekä muita kanavia, joiden kautta vaikuttaminen oli tehty helpoksi. Ongelmaksi kuitenkin nousi, etteivät nuoret kokeneet yhteisöjä omanlaisikseen. He olisivat halunneet niiden olevan enemmän heidän itsensä näköisiä. Suunnittelussa ei ollut otettu nuoria tarpeeksi mukaan. Osallistumisesta tehtiin huomio, joka täytyy pitää mielessä työskenneltäessä nuorten kanssa: nuoret osallistuvat vain silloin, kun he itse niin haluavat. Osallisuuden lisäämiseksi täytyisikin kehittää erilaisia nuoria houkuttelevia keinoja, ja niitä täytyisi olla myös riittävän paljon, jotta yhä useampi nuori voisi löytää oman kanavansa vaikuttaa.

Koulun ja ohjaajien merkitystä ei tule väheksyä. Heidän kannustuksellaan myös osallistumattomat voidaan saada aktiivisiksi, kunhan heitä autetaan löytämään itselleen sopiva tapa osallistua. Nettiyhteisöt voivat olla hyvä väylä osallistaa nuoria, kunhan ne oikeasti tarjoavat nuorille toiminta-areenan. Nuorten osallistaminen jo suunnitteluvaiheessa takaa paremman mahdollisuuden onnistua. Valtamedia väheksyy nuoria ja heidän mielipiteitään usein, ainakin kirjan perusteella. Tämä ei ainakaan kannusta nuoria vaikuttamaan median kautta, joka voi olla kuitenkin voimakas väline vaikuttamiseen. Meidän tulisikin toimia eräänlaisina välikäsinä nuorten ja median välillä, jotta myös nuorilla olisi mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä sekä yhteiskuntaan, jossa elämme.

Rantala ja Kotilainen tutkivat kahta nuorten osallistavuutta lisäävää hanketta, helsinkiläistä Nuorten Ääni -hanketta, sekä Hämeenlinnassa syntynyttä Vaikuttamo-hanketta. He peilaavat näiden kyselyistä, havainnoinneista, haastatteluista ja nuorten kertomuksista koostuvien tutkimuksien tuloksia teoriaan ja perehtyvät aiheeseen laajasti monesta eri näkökulmasta. Muiden tutkijoiden teorioita on kirjassa laajasti, mutta vuoropuhelu niiden kanssa jää vähäiseksi ja tuntuu kuin niitä olisi pakonomaisesti lisätty täyttämään tyhjiä aukkoja, ja lukeminen takkuaa ajoittain juuri tästä syystä.

Aiheesta jo perustiedot omaavalle kirja ei juuri tarjoa uutta pohdiskeltavaa, vaan pyörittelee samoja ongelmia kuin julkisuudessa ja mediassa on esitetty jo vuosien ajan, ja näin ollen lukeminen käy raskaaksi. Lukemalla johdannon ja yhteenvedon saa jo kattavan kuvan kirjan sisällöstä ja muiden lukujen läpi kahlaaminen tuntuu jälkeenpäin turhalta. Kirjan parasta antia on sivulta 118 alkava luku ”Kehittämiskohteita: nuorten ääni mediassa ja nuorisotyö”, jossa Kotilainen ja Rantala kritisoivat tutkimiaan hankkeita ja pohtivat kehittämiskohteita. Tässä luvussa lukijankin aivonystyrät pääsevät töihin saadessaan pohtia kirjoittajien vierellä kehittämiskohteita ja saavat näin uusia virikkeitä lukemiseen. Osana tätä lukua on kahden toisessa hankkeessa mukana olleen nuoren kirjoitelmat omista kokemuksistaan, ja näissä kirjoitelmissa nuorten kokemukset osallistujina tulevat konkreettisesti esille.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa laajan peruskatsauksen mediakasvatuksen tilaan tänä päivänä ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia myös omia medianlukutaitojaan. Se menee hieman pidemmälle kuin perinteinen keskustelu nuorten osallistumattomuudesta politiikkaan, mutta jää kuitenkin hieman pintapuoliseksi tarkasteluksi. Tämä on hyvä perusteos aloittelevalle nuorisotyön tai opettajakoulun opiskelijalle, jolle mediakasvatus on vierasta. Muista kuitenkin median lukutaito ja mediakriittisyys myös tätä arvostelua luettaessa!

Hanna & Katri

Kirjoittajat ovat Humanistisen ammattikorkeakoulun yhteisöpedagogiopiskelijoita.