Nuoret kevytosallistujat

Sami Myllyniemi
Aika vapaalla – Nuorten vapaa-aikatutkimus 2009
Opetusministeriö, Nuorisotutkimusverkosto ja Nuorisoasiain neuvottelukunta

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kirjoitettiin noin kymmenen vuotta sitten 14–15-vuotiaiden nuorten kesänviettotavoista. Erinomaisen artikkelin kohderyhmäksi oli valikoitunut nuoria, jotka käyttivät kesälomansa pelkkään hengailuun ja parvekkeelta syljeskelyyn. Siinä oli jotain pysäyttävää.

Osku heräilee kotonaan yhden maissa. Hän syö pari Reissumiestä ja oleilee. ”Meinasin syödä Weetabixiäkin, mutta en sitten jaksanut.” Hän soittaa kavereilleen ja kysyy mitä he tekevät. ”Ei mitään.”

Muistan viettäneeni joskus vastaavan kesän. Päivät valuivat kuin Annalla. ”Mikä päivä tänään on”, hän kysyy Nyt-liitteen artikkelissa. ”Tai mitä väliä sillä nyt sitten on.” Se ei hirveästi ahdistanut, vaikka elokuussa aloinkin jo odottaa koulujen alkamista.

Tällainen nuori on kasvattajien painajainen. Passiivinen ja haluton nuori on milteipä uhkaava. Sille on suorastaan pakko keksiä jotain järkevää tekemistä, muuten se on pahanteossa. Väitän, että toimeton nuori on myös monen nuorisotutkijan painajainen. Niin syvälle nuorisotutkimukseenkin on iskostunut ihannekuva puuhakkaasta nuoresta. Se täyttää toiveen kunnon, tuottavasta, kansalaisesta.

Nuorisotutkimusverkoston tilastosuunnittelija Sami Myllyniemen Aika Vapaalla – Nuorten vapaa-aikatutkimus 2009 -julkaisussa sanotaan, että enemmistö kaikkein nuorimmista haastateltavista kokee, että vapaa-aikaa on liikaa. Tulos yllättää Myllyniemen, mutta se varmaan lohduttaa, että ainakin haastatellut nuoret haluavat jotain tekemistä. He eivät vain välttämättä tiedä, mitä se olisi.

Tutkimuksen kohderyhmän ikähaitari asettuu 10–29 ikävuoden välille. Vertailua tehdään muun muassa 50 vuoden takaiseen Erik Allardtin tutkimusryhmän vastaavaan selvitykseen. Näin käy ilmi, mikä nuorten vapaa-ajan käytössä on pysyvää, mikä ei.

Suurin muutos näkyy järjestötoiminnassa: se ei herätä enää suuria intohimoja. Näin on varsinkin nuorimpien kohdalla. Järjestöaktiviteetti on sinänsä mukavaa, mutta nuoret eivät halua sitoutua siihen jäsenyyteen asti. Erityisen kriittisiä jäsenyyksiä kohtaan ovat luonnonsuojelutyössä mukana olevat nuoret.

Nuorten sitoutumiskammo näkyy toki yhteiskunnassa muutenkin eikä ilmiö rajaudu vain nuoriin. Nykyään on tärkeää olla jossain mukana, mutta ei sisällä siinä, ainakaan liian syvällä. Epäilen, että kyse on oman yksilöllisyyden suojelusta. Sitoutuminen on selvä vaaratekijä. Siksi suositaan projekteja, lyhytkestoisuutta, nopeaa liikkuvuutta.

Sama tendenssi näkyy netissä: siellä kaikkeen voi pitää turvallisen etäisyyden. Nykyään on tapana hehkuttaa nettiyhteisöjen autuutta, mutta helposti unohtuu se, että niihin osallistuminen on kevytosallistumista. Myllyniemikin toteaa, että nettiyhteisöistä irtaantuminen ja niiden vaihtaminen on nuorille entistä helpompaa.

Tilanne asettaa poliittisille järjestöille haasteen, kuinka pitää nuoret toiminnassa mukana. Nuorisopolitiikassa menestyvätkin nykyään hyvin yhden asian liikkeet, joihin sitoudutaan vain hetkeksi. Onneksi nuoret kuitenkin äänestävät. Ja sitä vilkkaammin, jos vanhemmat ovat vasemmistolaisia, tutkimuksesta ilmenee.

Kevytosallistuminen näkyy myös nuorten ystävyyssuhteissa. Niitä pidetään yllä yhä useammin juuri netissä. Livetapaamiset koetaan kuitenkin virtuaalisia yhteydenpitoja merkittävämmiksi. Ehkäpä siksi, että ne ovat vähenemään päin.

Myös vanhempia tavataan entistä harvemmin, mutta suhteet heihin ovat järjestään hyviä. Mahdollisesti sen vuoksi, ettei vanhempia nähdä liian usein.

Nuorten, kuten yhteiskunnan muidenkin sosiaalisten kerrostumien, individualisoituminen siis lisää varovaisuutta, vähentää riskinottoa. Vapaus on kasvanut, mutta niin on myös oman elämän kontrollointi. Vaatimukset oman itsen tiukemmasta hallinnasta ovat lisääntyneet muutenkin yhteiskunnassa, esimerkiksi työelämässä. Mielestäni se on paljon huolestuttavampaa kuin päämäärätön oleskelu.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja