Nuorena kirjoittaminen ja nuorille kirjoittaminen

Muistattehan Jo'n, Megin, Amyn ja Bethin? Tai Pollyn, tytöistä parhaimman? Tai Rosen ja tämän seitsemän serkkua? Merkittävä osa suomalaisista naisista muistaa, miehistä kai harvempi. Luin Louisa May Alcottin tyttökirjat ensi kertaa lapsena mökillä, jonne ne olivat tätieni ja äitini jäljiltä jääneet, ja viime kesänä houkuttelin veljentytärtäni niiden pariin.

Suhteeni Alcottiin muuttui kertarysäyksellä kuutisen vuotta sitten, kun Strand-kirjakaupassa New Yorkissa silmiini osui kokoelma hänen alun perin salanimellä kirjoittamiaan jännityskertomuksia. Ostin sen, luin saman tien ja päätin, että näitä minun on saatava suomentaa. Sainkin, kokoelma ilmestyi nimellä Naamion takana. Sitä kootessani sain tutustua aivan erilaiseen Alcottiin kuin mitä tyttökirjojen sävyisän moralisoivasta kertojanäänestä olisi voinut päätellä. Kristillisen laupeuden ja herttaisten rakkaustarinoiden sijasta käänsinkin juttuja, joissa käytettiin huumeita, harjoitettiin pahantahtoista hypnotismia ja joissa miesten ja naisten välillä vallitsi loppumaton ja julma henkien taisto. Tiesin Alcottin kirjoittaneen tarinoita lehtiin saadakseen rahaa, mutta yhtä kaikki ero kirjojen ja salanimellä kirjoitetun viihteen välillä tuntui ensi alkuun ällistyttävältä. Tarkempi tutustuminen Louisan elämäntarinaan teki eron ymmärrettäväksi. Lyhyesti, jännityskertomukset olivat jatkoa niille huimille tarinoille, joita Louisa kirjoitti nuorena, tyttökirjat taas edustivat hänen isänsä kasvatusnäkemyksiä. Amos Bronson Alcott oli transsendentalistiajattelija ja muun muassa Thoreau ja Emerson olivat perheen läheisiä ystäviä. Isä-Alcott oli epäonninen opettaja, jonka idealistiset kouluhankkeet kaatuivat kerta toisensa jälkeen, mutta omia lapsiaan hän sai kasvattaa elämänfilosofisten näkemystensä mukaisesti. Louisa oli erityisen vaikea tapaus, hänen temperamenttinsa ei ottanut taipuakseen tavoiteltuun laupiaan itsehillinnän muottiin.

Alcottin sisarukset kasvoivat älyllisesti innostavassa ja aikaansa nähden vapaamielisessä ympäristössä. He harrastivat muun muassa teatteria, mikä ei 1800-luvun puolenvälin Yhdysvalloissa ollut mitenkään itsestään selvästi nuorille tytöille sopivaksi katsottua huvitusta. Louisa kirjoitti esitettävät näytelmät, ja suomennettavia tarinoita kootessani näin vaivaa saadakseni myös näitä varhaisia kirjoituksia käsiini – silloin en vielä voinut ladata niitä Project Gutenbergilta Kindleeni. Lopulta kokoelmaan päätyi yksi Louisan noin 16-vuotiaana kirjoittama lyhyt oopperatragedia. Myöhemmät salanimen suojissa laaditut jännityskertomukset ovat selvästi sukua nuoren tytön kirjoittamille romanttisille ja dramaattisille tarinoille, joissa hylätyt kosijat vannovat kostoa ja noita-akka sekoittaakin lemmenjuoman sijasta myrkyn.

Alcott päätyi kirjoittamaan nuorille sattumalta: hänen kustantajansa tarvitsi jotain tytöille sopivaa, ja kun kerran pyydettiin, rahaa tarvitseva Louisa ryhtyi työhön. Hän oli tuossa vaiheessa jo julkaissut useita tarinoita ja muutaman keskinkertaisesti menestyneen kirjankin omalla nimellään, ja lisäksi huomattavan määrän niitä vertahyytäviä jännäreitä, joiden idut näkyivät jo nuorena kirjoitetuissa näytelmissä. Nuorena kirjoitetut tarinat eivät kuitenkaan kelvanneet pohjaksi nuorille kirjoittamiseen. Sen sijaan Alcott päätyi tyttökirjoissaan toistamaan isänsä oppeja itsehillinnästä. Nuoruusvuosien näytelmissä ja myöhemmissä jännitystarinoissa sankarittaret saattoivat huiputtaa kaikkia, kostaa vihollisilleen, kieroilla saadakseen haluamansa ja olla voitokkaita, mutta tyttökirjoissa eivät. Plumfieldin pojista on mieleeni jäänyt lähtemättömästi kohtaus, jossa huimapäinen poikatyttö Nan on ollut erityisen villi ja Jo päättää antaa hänelle opetuksen. Tyttö saa viettää koko pitkän ja aurinkoisen päivän sidottuna ohuella narulla kiinni hiljaisen olohuoneen sohvan käsinojaan. Narun saisi helposti irti, mutta Jo vetoaa tytön kunniantuntoon, joten tämä istuu rangaistuksensa nenäliinaa päärmäten.

Inkeri Koskinen

Kirjoittaja on tutkija ja suomentaja.