Mistä on huippuosaajat tehty?

Mikko Piispa & Helena Huhta (toim.): Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja -taiteilijat 2000-luvun Suomessa, Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverosto, julkaisuja 134. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog/kirjat/epatavallisia-elamankulkuja

Epätavallisia elämänkulkuja on väliraportti tutkimushankkeesta Menestyjien elämänkulku – selittäviä tekijöitä huippu-urheilijoiden ja kulttuuriosaajien elämässä. Raportissa luodaan katsaus urheilijoiden ja taiteilijoiden elämänkulkuun, monikulttuurisiin suomalaisiin huippu-urheilijoina sekä menestymiseen ja menestymättömyyteen 2000-luvun Suomessa.

Haastateltavat avautuvat elämästään ja urastaan, ja monesti esiin tuli varsin henkilökohtaisia kokemuksia. Varsinkin urheilijoiden kommentteja lukiessani tunsin itseni välillä tirkistelijäksi – onhan julkisuudessa jo kauan kritisoitu vanhempia, jotka vaativat lapsiltaan jatkuvaa suorittamista ja kasaavat arkipäivien illat täyteen harrastuksia. Toisaalta haastatelluilla oli varsin vahva sidos omaan lajiinsa, ja urheilijuus koettiin identiteetin määrittelijänä. Monet painottivat myös, että heitä ei ole koskaan pakotettu mihinkään, vaan päinvastoin laji ”koukutti”, ja perhe tuki sekä henkisesti että taloudellisesti, vaikka välillä elämäntyyli olikin maanista. Uhraus-sana esiintyy raportissa kuitenkin useasti – uhrauksia vaadittiin sekä urheilijoilta että heidän perheiltään – mutta yleisesti haastateltavien näkemys tuntui olevan, että huippu-urheilijan ura on etuoikeus ja kaikkien uhrausten arvoinen. Tutkimusta varten haastateltiin ainoastaan urheilijoita ja taiteilijoita, ei heidän lähipiiriään, joiden näkökulma tässä asiassa olisi tietenkin voinut olla erilainen. Tällä en tarkoita, etteikö esimerkiksi huippu-urheilijoiden vanhemmilla olisi ollut halukkuutta tukea lapsiaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta heidän käsityksensä uhrauksien todellisesta suuruudesta olisi ehkä voinut olla toisenlainen.

Kiinnostavaa raportissa oli kuinka lajimaksujen kalleus oli vaikuttanut osallistumiseen: raportti tuki käsitystä, että sosioekonominen tausta vaikuttaa lapsen mahdollisuuteen harrastaa haluamaansa lajia. Pikainen nettihaku osoitti, että lapsille ja nuorille myönnetään kyllä stipendejä, mutta vasta sitten kun he ovat jo erikoistuneet omaan lajiinsa. Muut tutkimukset ovat osoittaneet, että myös maahanmuuttajille rahan puute oli yksi suurimmista syistä liikkumattomuuteen. Tämä ei sinänsä ole yllätys, mutta voisiko jostain tietystä lajista kiinnostuneille lapsille ja nuorille tarjota enemmän mahdollisuuksia sen harrastamiseen sellaisissa tapauksissa, että lajikustannukset vaikeuttavat tai estävät osallistumista? Harrastusmahdollisuuksien lisääminen tuntuu tärkeältä, varsinkin kun tutkimus osoitti, että haastatelluista monikulttuurisista urheilijoista vain yksi viidestä tuli keskiluokkaisesta perheestä, kun taas Mikko Piispan analyysi suomalaisten kilpaurheilijoiden sosioekonomisista taustoista tuki käsitystä ammattiurheilun keskiluokkaisuudesta. Urheilulla näytti olevan myös yleisesti positiivinen ja kotouttava vaikutus monikulttuuristen lasten ja nuorten elämään.

Raportin teksti oli mukaansatempaavaa – sain sen vaikutelman, että tutkimuksen kimmokkeena olivat olleet ainakin joiltain osin Suomessa tällä hetkellä käynnissä oleva urheiluliikkeiden rakenteiden uudistaminen sekä yleisesti nuorisotutkimuksellinen ja yhteiskunnallinen keskustelu. Vuoden 2012 olympialaiset ja suomalaisurheilijoiden menestys (tai sen puute) sekä sponsoroinnin vähäisyys ovat kaikki aihepiirejä, jotka tekivät raportista ajankohtaisen.

Moniin muihin maihin verrattuna Suomen kulttuuri on nuorta, ja sen muuttuvuus ja mukautuvuus ovat tutkijalle kuin aarrearkku. Esimerkiksi monikulttuurisuuden ja huippu-urheilun suhdetta ei ole aiemmin ollut mahdollisuutta edes tutkia ainakaan tässä mittakaavassa.

Sen lisäksi, että raportti on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa aihepiireistä kiinnostuneille, luulisi siitä löytyvän materiaalia ja toivottavasti myös kimmoketta uudistuksille urheilun, taiteen, nuorten ja monikulttuurisuuden parissa työskenteleville. Etenkin lajijärjestöille ja urheiluseuroille suosittelen luettavaksi löydöksiä rasismiin liittyvistä kokemuksista sekä sponsoroinnin ja lajimenestyksen suhteesta.

Veera Vuorinen
Kirjoittaja on Englannissa asuva ja työskentelevä yrityslain ja -hallinnon opiskelija