Lähiöromantiikkaa etsimässä

Anu Juvonen: Lähiöoksennus. Minerva, 2013.

Anu Juvosen Lähiöoksennus on kertomus nuorista 80-luvun Kannelmäessä, missä betonin harmauteen tuovat väriä pihlajanmarjaviini ja erilaiset ihmiskohtalot. Kirjan kertoja Katja väistelee Kannelmäessä kavereidensa Sannan ja Mirrin kanssa niin ikätovereidensa pilkkaa kuin pusikoissa väijyviä paljastelijoitakin. Lähiöstä halutaan pois ja sieltä lähdetäänkin, mutta Kantsu jättää jälkensä, kuten räp-artisti Erä-Koira muistelee Lähiörotat skujaa -biisissä.

Katjan isä on tehnyt omat ratkaisunsa ja lähtenyt tavoittelemaan onneaan uuden naisystävänsä luokse Töölöön, kuin Frankit Kaurismäen Calamari Unionissa konsanaan. Kantakaupunki näyttäytyy korkeine rappukäytävineen kokonaan toisenlaisena maailmana, jossa pojilla on pitkät tukat ja musiikkimaku sekä tavat kohdillaan. Kannelmäen kotiin jää töiden rasittaman äidin ja vanhemman veljen lisäksi vuokraa jakamaan muuttanut ukki. Kantsun ostari tulee tutuksi, ja kokemuspiiriä laajennetaan hiljalleen kohti kaukana siintelevää keskustaa. Halu päästä eteenpäin, niin kuin Katja itse sen ilmaisee, on kova.

Juvonen on sijoittanut esikoisromaaninsa lukujen alkuun lainauksia paikallislehti Tanotorven sivuilta. Katkelmat alleviivaavat aikuisten maailman irrallisuutta kirjan nuorten päähenkilöiden kokemuksista. Nuoret kokevat kovia, mutta asioiden jakamiseen aikuisten, saatikka viranomaisten kanssa, on valtava kynnys. Katjan isä käy ahkerasti demareiden tapaamisissa, mutta nuorelle kaupunginosat ja niiden rajat merkitsevät puoluerajoja enemmän. Isoveli tietää kertoa, että selkäsaunalta voi välttyä kertomalla olevansa Kaarelasta Kantsun sijaan.

Lähiöoksennus ei ole mielenkiintoinen niinkään sen kirjallisten ansioiden tai monikerroksisen tarinan vuoksi kuin sen piirtämän kutkuttavan ajankuvan ja tutun tuntuisten henkilöhahmojen takia. Itselleni kirjan maailma on lähihistoriaa, Lauantaitanssien tilalla katsoin BumtsiBumia, mutta ajan eläneille nostalgiamatka on taattu kirjassa vilisevien anekdoottien vuoksi. Tänä päivänä nuoret oppivat vaihtamaan ajatuksia internetin lukemattomilla keskustelupalstoilla 059-puhelinchatin sijaan, mutta kaupan kulmilla on edelleen pyörittävä hakijan etsinnässä, jos alaikäisenä meinaa saada kaljaa.

Kirjailija kuvaa lähiötä siellä asuvien ihmisten kautta, ja hienoimmat varsinaiset miljöökuvaukset löytyvätkin paikallislehdestä poimituista katkelmista. Nimestään huolimatta kirjan tyyli on verrattain kepeää ja huumorin täyteistä. Viikonloppuseikkailut kuulostavat tutuilta, tulipahan sitä itsekin kokeiltua banaaninkuoren kuivattamista ja polttamista.

Kirjan naisnäkökulma tuntuu tuoreelta ja tarpeelliseltakin, onhan suomalaisen lähiökuvauksen historia varsin miehinen. Esimerkiksi suomiräppärit ovat alusta asti kuvanneet lähiöitään, mutta skene on ollut varsin miespainotteinen. Tuore löytö idästä, Mercedes Bentso tarjoaa naisnäkökulmaa esimerkiksi SMC Hoodratsin ja Notkean Rotan lähiöromantiikkaan.

Kantsun miehet ovat kirjassa kaikki enemmän tai vähemmän ilkeitä. Yksi jättää ja pettää, toinen käyttää hyväkseen. Lopulta lähiöelämän ummehtuneisuus kiteytyykin Pertsa Peruskantsulaiseen, finninaamaiseen bensanimppaajaan.

Kirjan ulkoasu hönkii perinteistä lähiömaisemaa lukijan kasvoille, värimaailma on kuin huonosta tripistä. Kirjan tarina on myös melko yksiulotteinen, mutta ei varmasti pyrikään valottamaan aiheestaan enempää kuin yhden kertojan verran. Muut saavat jatkaa.

Ville Väisänen
Kirjoittaja on viittä vaille valmis sosionomi ja nuorisotutkimuksen kentällä ensiaskeleitaan ottava alakulttuuri-aktiivi.