Etsitään nuorta leijonaa

Kari Paakkunainen & Leena Suurpää (toim.): Nuorten poliittinen ohjaus. Strategista johtamista, kentän kasvavaa yhteistyötä vai latistuvaa osallistumista? Nuorisotutkimusverkosto 2011, verkkojulkaisuja 43.

Nuorisoakin ohjataan poliittisesti. Aiemmin poliittinen ohjaus tarkentui nuorten vapaa-ajan viettoon ja nuorisokulttuureihin, nyt koulutus- ja työvoimapolitiikkaan. Ongelma on pysynyt samana: miten kiinnittää irralliset ja syrjässä olevat nuoret yhteiskuntaan.

Ongelman poliittisuus paljastuu Kari Paakkunaisen ja Leena Suurpään toimittamassa antologiassa Nuorten poliittinen ohjaus. Heidän mukaansa uusi liberalistinen hallintapolitiikka on löytänyt tiensä myös nuorisopolitiikkaan. Nuorisosektoriakin on alettu tarkastella liike-elämästä tuttujen kehikkojen läpi, strategisena konsernina.

Kehittämissuunnittelija Vesa Jaakola diskurssianalysoi Helsingin kaupungin strategiaohjelmaa vuosilta 2009–2012. Ohjelma vaikuttaa suoraan nuorisoasiainkeskuksen toimintaan. Strategiaohjelmassa noudatetaan orjallisesti vallitsevaa trendiä, jossa kilpailukykydiskurssi kommunikoi osaamisdiskurssin kanssa. Kaupungin asukkaat määritellään asiakkaiksi ja henkilöstö palveluiden tuottajiksi. Kaupungin hallinto mielletään sotilaalliseksi yksiköksi. Mistäpä muualtakaan nimittäin muodikkaat johtamistermit – tulosjohtaminen, laatujohtaminen jne. – tulevat kuin militaristisesta käsiteavaruudesta.

Manageristiset käytännöt vaikuttavat konkreettisesti myös nuorten elämään. Ne kauppaavat nuorille omakuvaa, jossa yrittäjäleijona kilpailee sisäisten lampaidensa kanssa.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Elina Palola tarkastelee vuoden 2011 alussa voimaan tullutta lakia, jota tunnetaan Lex Soininvaarana. Sen mukaan alle 25-vuotiaiden toimeentulotulen perusosaa voidaan alentaa, jos nuori on keskeyttänyt koulutuksen tai kieltäytynyt siitä kokonaan.

Laki epäonnistui jopa sen säätäjien mielestä. Kokoomuksestakin kuultiin kriittisiä kannanottoja. Kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaaran mielestä laki kohteli nuoria ”reppanoita” epäoikeudenmukaisesti. Toinen kokoomuksen kansanedustaja, Arja Karhuvaara, taas puolusti lakia, joka ajaa toimeentulotuella juhlivat nuoret kepillä ylös sängyistään. Lakimuutos patistaisi köyhiä nuoria yrittämään edes jotain. Yhteistä kokoomusnaisten kannoille oli se, että molemmissa nuoria pidettiin kyvyttöminä hallitsemaan elämäänsä.

Kuten tiedetään, laki hyväksyttiin, ja ”nuorten yrittäjien valmennuskurssi” voi jatkua.
Harva meistä vastustaa nuorten aktivoimista tai sitä, että nuoret olisivat jostakin osallisia, kuuluisivat johonkin ryhmään tai yhteisöön. Poliittiseksi kysymys muuttuu siinä vaiheessa, kun mietitään miten ja mistä lähtökohdista nuoria tulisi aktivoida, minkälaista ihmis- ja maailmankuvaa nuorille pitäisi tarjota, minkä politiikan perusteella heitä pitäisi ohjata.
Entä minkälainen nuorisopoliittinen malli olisi terve, omanarvontuntoa kohottava? Ei ainakaan uusliberalistinen, koska se lisää vain alemmuutta, kun nuori ei sovikaan yrittäjäunivormuun.

Seurakuntakasvatussihteeri Jarmo Kokkonen ja työalasihteeri Pekka Tukeva Kirkkohallituksesta kritisoivat hekin nuorille tarjottua yltiöyksilöllistä kuluttajamentaliteettia. Se vastaa heitteillejättöä, koska kilpailustrategiaa toteuttava nuori jää loppupeleissä yksin. Sitä vastaan Kokkonen ja Tukeva asettavat luterilaisen nuorisotyön. Sitä ei voi suositella tietenkään kaikille, eivätkä kirjoittajat niin teekään. Siinä tarjotaan kuitenkin yksi mahdollisuus huolehtia toisten hyvinvoinnista oman sisäisen myyntimiehen sparrauksen sijaan.

Pahimmillaan pakkopärjääminen johtaa pikavippikierteeseen, jota analysoivat julkaisussa taloustutkijat Sari Mäki ja Minna Autio. He ehdottavat varattomille, velkapyörteeseen hukkuville nuorille ohjausta velkaneuvontaan.

Onko nuorten poliittinen aktivoiminen kuitenkaan aina hyvästä? Tuskin vaikkapa silloin, jos nuori kuuluu ryhmään, jossa saalistetaan pimeillä kaduilla tummaihoisia ihmisiä.

Herman Raivio
Kirjoittaja on FM, vapaa kirjoittaja.