Erottautumisen vaikeus ja pakko

Mikko Salasuo, Janne Poikolainen & Pauli Komonen (toim.): Katukulttuuri. Nuorisoesiintymiä 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 124.

Metallimusiikin harrastajat on helppo mieltää katukulttuurin edustajiksi, mutta Katukulttuuri-antologiassa sellaisiksi lasketaan myös tietokonepelaajat. Katukulttuuri on kirjassa kattokäsite, jonka alle laitetaan sekä ala-, osa- ja vastakulttuurit että nuorisoliikkeet. Ryhmien jäseniä yhdistävät vaatetus, musiikki tai intressit. Kirjassa tarkastellaan 2000-luvun ryhmiä graffitimaalareista Japani-entusiasteihin.

Katukulttuurissa muistutetaan nykyisen nuorisokulttuurin hybridiluonteesta: pukeutuminen voi viestiä konservatiivisuudesta, asenteet liberaalisuudesta. Vanhoissa katukulttuureissa samastuttiin ryhmään ja uskottiin sen tunnuksiin. Nykyään ryhmään sitoudutaan löyhemmin. Jos ryhmätunnukset olivat ennen identiteetin kovaa ydintä, nyt ne ovat Minän lisukkeita. Tämä tekee katukulttuurista rentoa, mutta myös laskelmoivaa, koska kaikki palvelee suurta itsentoteutusprojektia. Nuoret sitoutuvat tänä päivänä laiskasti myös laajemmassa mitassa, mikä näkyy muun muassa politiikassa.

Toisin oli esimerkiksi 1980-luvun alun punkissa, jossa asusteet, musiikki ja ideologia muodostivat koherentin kokonaisuuden. Oman ja muiden kulttuurien välille vedettiin jyrkkä raja ja monta kertaa sitä myös valvottiin tiukasti. Alakulttuuria ei haluttu avata ulkopuolisille, ja poissulkevuudessa olikin sen viehätys ja voima. Kirjassa käsitellyistä ryhmistä ainoastaan päihteistä ja irtosuhteista kieltäytyvät streittarit vaalivat kulttuurinsa puhtautta, mutta streittari-liike syntyikin hardcore punkista.

Joskus katukulttuuri on pelkkää estetisointia. Tämä näkyy gooteissa, joista Sirkku Voltti kirjoittaa ulkokohtaisesti. Gootit korostavat tyylitajuaan toisin kuin Milla Paumon esittelemät pissikset, jotka ovat ehkä halveksituin nuorisoryhmä. Kohtuuttomuudessaan ja mauttomuudessaan he osoittavat kuitenkin poikkeuksellista siviilirohkeutta.

Ironista kyllä Katukulttuurin ryhmistä puuttuu katu-uskottavuus. Sitä löytyy vain räppäreiltä sekä laittomuuksien kanssa leikkiviltä narkomaaneilta ja graffitimaalareilta.
Jussi Perälän, Heini Kainulaisen ja Tuukka Tammen huumeidenkäyttäjiä kuvaavasta informatiivisesta katsauksesta käy ilmi, miten paljon narkomaanit muistuttavat raskaan työn raatajia: koko päivän ”säätämisen” jälkeen saa palkinnoksi hetken huvin, fiksit.

Graffitimaalareista kertovat sekä Pauli Komonen että Mikko Piispa. Komonen nostaa esiin muun muassa maalareiden mediamyönteisyyden ja rinnakkaisidentiteetit, Piispa asiantuntevassa artikkelissaan urheilullisuuden ja taiteellisuuden. Urheilullisuus viittaa laittoman maalaamisen haastavuuteen. Graffitimaalarit ottavat oikeasti riskejä eivätkä vain kuuluta rohkeuttaan ja julista elävänsä kuin viimeistä päivää. Jos maalarit jäävät kiinni, sakoista voi olla seurauksena jopa velkavankeus. Tosin velkojen kanssakin voi elää aivan kevyesti, kuten eräs graffitimaalari sanoo.

Antologia tuo mieleen ikuisen nuorison (tai itseni kaltaisen ex-punkin) huulilla viihtyvän kysymyksen: miten hätkähdyttää muita, mikä on vielä radikaalia? Tai mikä ei enää todellakaan ole sitä?

Vuoden 2009 Nuorisobarometrista kävi ilmi, että 13 prosentilla 13–29 vuotiaista on tatuointi ja lävistyksiä 20 prosentilla. Viime kesän suosituin asuste näyttikin olevan juuri tatuointi, myös vanhemmilla. Joskus ihotaide viittasi ulkopuolisuuteen, nyt se on mukautumisen merkki.

Miten sitten erottautua nykyään?

Eräs gootti sanoo kirjassa, että ”nykyään on paljon hyväksyttävämpää olla erilainen”. Se ei ole pelkästään hyväksyttävää, vaan myös hiljainen vaatimus. Kapinaeleitä pidetään nyt erittäin suotavina. Niillä ei voi enää erottautua.

Erottautumisesta itsestään ja ”omasta jutusta” on tullut yleinen velvoite. Joskus puhuttiin erojen vapaasta leikistä, mutta se onkin pakollista työtä. Ilmankos puhutaankin nuorten tekemästä identiteettityöstä.

Herman Raivio
Kirjoittaja on FM, vapaa kirjoittaja.