Apaattiset wannabe-tähdet – kaksi kouluampujaelokuvaa

Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten esikuvana toimi Columbinen lukion vuoden 1999 verilöyly. Tuolloin Eric Harris ja Dylan Klepold teloittivat 13 ihmistä ja lopulta itsensä.

Aiheesta on tehty kaksi elokuvaa. Ben Coccio ohjasi 2002 elokuvan Zero Day – nuoret tappajat ja Gus Van Sant teki seuraavana vuonna kehutun ja palkitun Elephant-elokuvan. Miten ymmärtää kouluampujien psyykettä? Kysymys, joka on aktuelli kaikille nuorten kanssa työskenteleville, Suomessakin viimeisen vuoden aikana. Elokuvat eivät anna tietenkään suoraa vastausta, mutta mahdollisia tulkintoja sentään.

Elephant on melkein dokumentti. Katsoja seuraa nuoria koulussa ja sen liepeillä ilman huomiota herättäviä käänteitä. Yksi nuori valokuvaa, toinen auttaa juopunutta isäänsä. Urheilijat pelaavat kentällä, nörttityttöä pilkataan. Nätti pari kulkee käsi kädessä. Suositut tytöt keskustelevat, kummalle pitäisi antaa enemmän aikaa: poikaystävälle vai kavereille. Kilttejä, suloisia nuoria. Ja ilkeitä nuoria. Kaikki nähdään etäältä, sumun läpi. He ovatkin itse asiassa aaveita.

Kun kamera siirtyy koulun käytäville, katsoja tietää, että täällä se tulee tapahtumaan.

Kouluun kävelee kaksi nuorukaista mustissa maastopuvuissa, suuret laukut olalla. Välillä leikataan menneeseen. Toinen pojista suunnittelee jotain, tutkii paikkoja. Toinen pojista soittaa pianoa, toinen pelaa tappopeliä.

He tilaavat aseen, testaavat sitä. He katsovat natsidokumenttia, jutustelevat siitä leppoisasti. Heidän päidensä sisäisistä liikkeistä ei tiedä mitään. Elokuvan lopussa 14 ihmistä saa surmansa kahden nuoren miehen ampumaradalla, viimeisinä maalitauluina ovat he itse.

Tappajat ovat kaiken aikaa apaattisia. Eivätkö he tunne iloa edes tulevasta julkisuudestaan? Siinäpä visainen pulma mediatutkijoille.

Koska Elephant-elokuvan aihe on niin kuohuttava, ohjaaja on tehnyt viisaasti jättämällä pois sentimentaalisuuden ja dramaattisuuden. Kaksi kertaa nähdään kuvaa rajuilmasta.

Zero Day – Nuoret tappajat on käytännössä kahden nuoren tappajan videopäiväkirja. Elokuva alkaa toisen 5-vuotissyntymäpäivävideolla. Tähti on syttynyt.

Tappajat käyvät bileissä, mutta eivät juhli. Tytötkään eivät kiinnosta. He esittelevät luoteja, aseita ja räjähteitä. He ammuskelevat. He kuvaavat videokameralla lukiotaan, pelleilevät sen edessä. Heillä on liberaalit, huumorintajuiset vanhemmat. Kotia ei siis voi syyttää heidän makaaberista tehtävästään.

Poikien ystävyys on kohtalonomaista. He puhuvat sotatoimista, pitävät itseään kahden miehen armeijana. Molemmat ovat täynnä vihaa, mutta mistä se johtuu? Pojat sanovat, että heitä on kiusattu, mutta jää epäselväksi, onko näin todella ollut. Tärkeää on, että he kokevat olevansa kiusattuja tai väärinymmärrettyjä. Se oikeuttaa kostoon. Ja se tehdään näyttävästi: ”En lähde siististi, vaan jätän merkkini.”

Tappajien tarkoituksena on lähteä teon jälkeen maasta, mutta suunnitelmat muuttuvat. Kouluampujien toimia on ollut vaikeaa ennustaa, mutta se johtuu siitä, että he ailahtelevat itsekin. Samalla he ovat äärimmäisen johdonmukaisia.

Määrätietoisuudesta kertoo projektin tallentaminen. He nauhoittavat kaiken ja ennakoivat median reaktioita. He tietävät, että heitä tullaan tutkimaan äärimmäisen tarkasti. Niinpä he sanovat, etteivät heidän ideansa tule peleistä, elokuvista, musiikista, kirjoista jne. He jättävät äideilleen viestit, joissa vapauttavat nämä vastuusta. He eivät ole läpeensä pahoja poikia.

Elokuvat ovat hienoja katsomiskokemuksia. Ne sijoittavat Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren Amerikkaan, ja amerikkalaiset ampujat Suomeen. Maailma on ikävä kyllä kutistunut.

Ne herättävät myös kysymyksen, onko kouluampujafiguuri tullut jo osaksi viihdeteollisuutta? Vuonna 2006 tehdyssä nuorisokauhuelokuvassa All the Boys Love Mandy Lane syrjitty poika teurastaa teinijoukon. Hänen paidassaan lukee ”Natural Selection”.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja