Vapaaehtoisuus solidaarisuuden ja organisaation välissä

Vapaaehtoisuuteen liitetään valtavasti positiivisia määreitä. Vapaaehtoisuus on mielekästä, opettavaista ja sosiaalista. Vapaaehtoisuus on yhteisöllisyyttä luovaa ja ylläpitävää. Palkatta ahertavat luottamushenkilöt ovat kansalaisjärjestöjen elinehto. Osallistuminen kiinnostaa monia.

Tarkastelimme vastauksia tuoreen julkaisun Nuorisobarometri 2012 - Monipolvinen hyvinvointi avokysymykseen ”Mitä sana vapaaehtoistoiminta tuo mieleesi”. Vastaajia pyydettiin kertomaan vapaaehtoistoiminnasta mieleen tulevia asioita. Jotkut vastaajat nostivat esille sosiaalisen näkökulman, mahdollisuuden kohdata samanhenkisiä ihmisiä. Vielä useammat toivat esille auttamisen ja halun hyödyttää toisia. Auttamisen kohteiksi vastauksissa nousivat varsinkin vanhukset, lapset, köyhät, vammaiset, kodittomat, eläimet ja luonto. Kun katsotaan tällaista aineistoa ennakkoluulojen sijaan, käy ilmi että solidaarisuus on paremmassa huudossa kuin egoismi. Kyyniseksi uskotussa ajassa on paljon intoa ja tahtoa toimia toisten hyväksi. 

Osa vastaajista mainitsi kansalaisjärjestöjä, joissa voi toimia vapaaehtoisena. Järjestöistä lukuisia mainintoja keräsivät muun muassa SPR, UNICEF ja Amnesty. Vastauksissa korostuvat suuret ”yhteiskunnalliset” järjestöt. Näiden takana voi nähdä selvimmin konsensuksen toiminnan hyväksyttävyydestä: järjestöjä pidetään yleisesti hyväntekeväisyytenä eikä jonkin yhteiskunnallisen näkökulman korostamisena tai politikointina.

Edellä mainitut ovat kaikki positiivisia tulokulmia vapaaehtoisuuteen. Vapaaehtoistyötä tulkittiin osassa vastauksista tavanomaista vapaaehtoisuuden käsitettä laajemmin yleisesti yhteiskunnallisena vaikuttamisena.

Tarkastelemassamme aineistossa oli jonkun verran kriittisiä mainintoja. Vapaaehtoisuus on ”olevinaan kivaa”, mutta on käytännössä jotakin epämieluisaa, jonka tekemiseen vaaditaan kutsumusta – jopa ”aivopesua”.  Joissakin vastauksissa vapaaehtoistoiminnan katsottiin myös olevan riitelyä, hyväuskoisten hyväksikäyttöä ja rahan käyttämistä väärään paikkaan. Vapaaehtoistoiminnan ei arveltu myöskään sopivan kenelle tahansa, koska kaikilla ihmisillä ei ole kiinnostusta tai aikaa.  Näissä vastauksissa näkyy ajatus vapaaehtoistoiminnalle omistettavissa olevasta vapaa-ajasta jonkinlaisena luksuksena, jota ”tavallisilla” ihmisillä ei ole.

Vaikka osa kritiikistä onkin banaalia ja ennakkoluuloista, kriittiselle reflektiolle on laajemminkin tilaa. Tarjolla olevien toimintamuotojen ja potentiaalisten  tekijöiden kohtaaminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Osa järjestötoiminnasta on niin ammattimaistunutta, että vapaaehtoinen toimijuus on muuttanut muotoaan ja rooliaan. Luottamushenkilöihin saattaa myös kohdistuksia ammattimaistumisen myötä sellaisia odotuksia ja vaatimuksia, joihin harrastuspohjalta toimiessa ei ole aina mahdollisuuksia vastata.

”Kolmannen sektorin tukeminen” on pahimmillaan tekosyy heikentää julkisten palveluiden rahoitusta. Toisin sanoen, kun järjestötoiminta on pitkälti palkkatyöpohjaista, saattaa vapaaehtoisiin toimijoihin kohdistua samanlaisia odotuksia kuin palkallisiin työntekijöihin.

Osassa kansalaisjärjestöistä puolestaan on tarvetta toimijoille, muttei varaa palkata työntekijöitä, minkä seurauksena  palkattomia harjoittelijoita pyritään rekrytoimaan palkatun henkilökunnan vaatimustasolla. Tällainen professionalisaatio näkyy selvästi esimerkiksi kehitysmaajärjestöissä. Kokemuksen ja osaamisen karttuminen on luonnollisestikin tärkeää. Mutta jos kaivataan tekijöitä, eikä palkkarahoja ole, niin miksei klassisesti haeta vapaaehtoistyöntekijää tai vapaaehtoisia toimijoita? Ikään kuin solidaarisuudesta olemassaolonsa syyn ammentavat järjestöt haluaisivat sanoa, ettei solidaarisuus riitä motivoimaan toimintaa.

Tarkastelemassamme aineistossa näkynyt vapaaehtoistoiminnan kritiikki saattaa osittain kummuta vapaaehtoisen työn käsitteellisestä mielikuvasta: palkkatyötä palkatta. Mutta tätä mielikuvaa on syytä pysähtyä pohtimaan perusteellisemminkin. Mikäli vapaaehtoistyöstä uhkaa tulla ammattilaisten työn korvaamista, motivaatio vapaaehtoisuuteen on taatusti koetuksella. 

Pia Lundbom, kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu

Teppo Eskelinen, yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto.


Pia Lundbom & Teppo Eskelinen: Vapaaehtoisuutta vailla vertaa? Teoksessa Sami Myllyniemi (toim.) Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri 2012. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 127, verkkojulkaisuja 53 & Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 46.