Työpajatoiminta, kullan arvoinen

Osallistuin tiedotus- ja keskustelutilaisuuteen teemalla ”Kadonneet nuoret etsivällä työllä työpajoille ja muihin julkisiin palveluihin”. (LINKKI) Tilaisuus sai minut entistä vakuuttuneemmaksi työpajojen tärkeästä roolista nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä sekä nuorten osallisuuden lisääntymisestä yhteiskunnassamme.

Jokaisen ihminen pitäisi saada tuntea itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi, ja jokaisella pitäisi olla tunne siitä, että hänellä on oma paikka ja tehtävä täytettävänä. Kaikilla meillä on tarve tuntea itsemme tarvituiksi ja osallisiksi. Epävarmoille nuorille, jotka eivät ole varmoja siitä, mitä he haluavat tai jotka eivät näe omia mahdollisuuksiaan, on erityisen tärkeää tulla nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Tämän takia yhteiskunnan tulisi varoa viestittämästä, että on samantekevää mitä ihminen tekee elämällään, että kukaan ei välitä.

Kaikki ovat tärkeitä ja kaikilla pitäisi olla paikkansa. Tämän päivän nuorilla on ratkaiseva merkitys siihen, miten maamme tulee kehittymään. Olemme tietoisia työvoimapulasta, ja siitä, että tarvitsemme joukon toimenpiteitä, joilla voimme turvata työvoiman saannin tulevaisuudessa. Pitäisi olla itsestäänselvyys, että maallamme ei ole varaa väliinputoajiin. On arvioitu, että jokainen työelämästä syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle vähintään miljoona euroa. Tämä on iso määrä rahaa. Traagisinta eivät kuitenkaan ole yhteiskunnalle aiheutetut kustannukset, vaan ihmisen oma menetys. Menetetyt ihmiselämät ovat aina tragedia.

Mitä me voimme tehdä tilanteen ennaltaehkäisemiseksi? Henkilökohtaisesti uskon, että tarvitsemme monia erilaisia toimenpiteitä, erityisesti ennaltaehkäiseviä. Perheitä pitäisi tukea varhaisessa vaiheessa. Meillä on erinomainen neuvolajärjestelmä, mutta jostain syystä lasten ja perheiden seuranta päättyy siinä vaiheessa, kun lapsi aloittaa koulunkäynnin. Kouluterveydenhuolto ei toimi yhtä hyvin kaikissa kunnissa, ja etäisyys kotiin lisääntyy lapsen kasvaessa. Osapuolten välille tarvitaan lisää sektorit ylittävää yhteistyötä. Kyseeseen voi tulla koulu, terveydenhuolto, sosiaalihuolto, lastensuojelu, nuorisotoiminta ja poliisi - sekä luonnollisesti koti.
Tässä vaiheessa erityisesti nuorten työpajat astuvat kuvaan. Yhteiskunnan on tehtävä kaikkensa, että ne nuoret, jotka eivät ole jaksaneet viedä opintojaan loppuun, eivätkä ehkä ole hakeneet tai saaneet opiskelupaikkaa, saadaan poimittua syrjäytymisen tieltä. Kotikaupungissani Pietarsaaressa After Eight -yhdistys ylläpitää eräänlaista nuorisoverstasta, ja tulokset ovat olleet erittäin hyviä. Valtaosa nuorista, noin 70-80 prosenttia, ovat verstasajan jälkeen joko jatkaneet opintojaan, saaneet opiskelupaikan tai löytäneet työtä.

Tulee olemaan kiinnostavaa seurata etsivän työn työparikokeilua, johon hallitus on myöntänyt rahaa. Henkilökohtaisesti uskon ja toivon, että se tulee olemaan menestys. Etsivä toiminta, jossa aikuiset liikkuvat nuorten keskuudessa kaduilla ja kokoontumispaikoilla, voi todellakin olla kokemisen arvoista. Pitää osata välittää, kuunnella ja auttaa nuorta henkilöä löytämään tie, jonka suuntana on merkityksellinen elämä.

Ylipäätänsä olen vakuuttunut siitä, että työpajoilla kaiken kaikkiaan on suuri merkitys syrjäytymisen ehkäisemisessä. Valtaosa työpajoista toimii yhdistysmuotoisena, ja toiminnan perustana on yhdistysaktivistien palava into. Työpajaverkoston pitäisi ulottua koko maahan. Mutta tämäkään ei riitä. Myös rahoitus on turvattava. Tällä hetkellä aivan liian monen työpajan rahoitus on heikolla pohjalla, koska se on projektirahoituksen varassa. Tämän suhteen meillä päätöksentekijöillä on tärkeä tehtävä. Meidän on pidettävä huolta siitä, että teemme työtä kestävän rahoitusjärjestelmän aikaansaamiseksi. Kestävän rahoituksen puute ei saa johtaa siihen, että työpajojen antama tietotaito sekä lisäarvo yhteiskunnalle ja nuorille, menee hukkaan. Vakituisesta valtiollisesta tai kunnallisesta perusrahoitusosasta tulisi keskustella. Sen sijaan en ole vakuuttunut siitä, että työpajat pitäisi kunnallistaa tai valtiollistaa. Se saattaisi vain lisätä jäykkyyttä ja vähentää luovuutta. Sitä riskiä emme ota!

Anna-Maja Henriksson
kansanedustaja, RKP