Toivo on kiinnittymistä tulevaisuuteen

Antti Ervasti on tuonut kolumnissaan esiin sen, kuinka nuoret elävät ikään kuin välitilassa, kun peruskoulu tai lukio on käyty ja edessä on ammatinvalinta, opiskelemaan hakeutuminen ja oman paikan etsiminen. Opiskelupaikka ei välttämättä aukea ensimmäisellä yrityksellä, ja nuoret reagoivat hyvin eri tavoin näihin pettymyksiin. Epäonnistumiset saatetaan kokea kokonaisvaltaisesti omaan identiteettiin kohdistuvina.

Kirjoitin aikaisemmin, että jokainen virran varrella näkee hieman erilaisen maiseman omasta ikkunastaan. Peruskoulu ja lukio ovat sulatusuuneja, jonne nuoret tulevat hyvin erilaisista lähtökohdista. Tunnen tarinan eräästä ylioppilaasta, joka alkoi odottaa lasta lukion puolessa välissä, meni naimisiin lapsen isän kanssa ja alkoi sitten käydä iltalukiota lapsen ollessa parivuotias. Nuori perhe asui  samassa talossa, jossa appi oli juuri tehnyt itsemurhan, josta ei puhuttu. Ennen saksan kirjoituksia tämä ylioppilas saattoi vielä miehensä lusimaan rattijuoppoutta Keravalle. Kirjoituksiin valmistautumisen lisäksi päivittäisiin toimiin kuului muun muassa maatalon karjanhoito. Tämä ylioppilas ei koskaan ollut välitilassa, sillä elämä vyörytti niin paljon kaikkea pienen ajan sisällä, ettei hän voinut muuta kuin elää eteenpäin. Jollain ihmeen tavoin hän säilytti toivonsa, toisin kuin se saman perheen ”Jeppe”, joka ankkuroi itsensä menneeseen. Kuulostaa Salatuilta elämiltä, mutta todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää.  Kaikesta huolimatta tästä ylioppilaasta ei tullut epätoivoista, ehkä siihen ei ollut edes mahdollisuutta kaiken keskellä. Hänestä ei myöskään tullut marttyyria eikä hän sälyttänyt lapsillensa omien toiveittensa toteuttamisen taakkaa. Ihailen tätä ylioppilasta, vaikka en toivo kellekään samanlaista prässiä. 

Kun ajelimme pääsykokeisiin Jyväskylään oman tämän kevään ylioppilaani kanssa, tuli meille jostain syystä puhe uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Tytär sanoi raamatunlausetta muunnellen: Ja toivo on niistä suurin.  Viisaasti muuntelikin ja taidan olla ihan samaa mieltä, sillä ilman toivoa me kaikki luovutamme (Harwey Milk). Toivosta puhuttiin Kasvatuksen historian päivilläkin, joihin osallistuin samaan aikaan kun tytär oli pääsykokeissa. Olli-Pekka Moisio kysyi esitelmässään: Onko meillä tänään enää syytä toivoon? Ja vastaus lienee, kaikesta huolimatta, ettei meillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo, mutta toivo vaatii joskus kyllä aivan ”militanttia optimismia” (Bloch 1985a & 1985b & 1986) sekä toimintaa haluttuun suuntaan.

Lähteet

Bloch, E. (1985a). Ennakoitu todellisuus – mitä on utooppinen ajattelu ja mitä se saa aikaan. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Utopia, Luonto, Uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 22-33.
Bloch, E. (1985b). Paremman maailman maalareita. Teoksessa Utopia, Luonto, Uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 34-40.
Bloch, E. (1986). The Principle of Hope. Volume one. Engl. Neville Plaice, Stephen Plaice & Paul Knight. Massachusetts: The MIT Press.

 

Päivi Kujamäki on luokanopettaja Kerimäeltä ja jatko-opiskelija Joensuun yliopistossa (soveltava kasvatustiede). Hän osallistui viime kesänä Kriittisen pedagogiikan kesäkouluun, jota kautta aukeni yhteys myös verkkokanava Kommenttiin ja sitten myöhemmin mahdollisuus alkaa kirjoittaa vierasblogia. Tällä hetkellä hän toimii ekaluokkalaisten opettajana Kerimäen Kirkonkylän koulussa vuorotteluvapaan jälkeen ja on käynnistänyt toimintatutkimuksen yhdessä muutaman aktiivisen luokanopettajan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää eheyttävää opetusta kansalaiskasvatusta sisältävien aihekokonaisuuksien avulla. Ikkuna nuorten maailmaan avautuu kahden aikuistuvan tyttären kautta. Toinen tytöistä on abi, ja toinen on aloittanut opiskelut Kuopion yliopistossa. Perheessä on myös tokaluokkalainen tytär, joten jonkinlainen naisnäkökulma saattaa jutuista paistaa läpi, tai sitten ainakin tyttö/tätienergia. Päivi Kujamäen blogi löytyy osoitteesta: http://kravunkasvupiiri.wordpress.com/