Tekemättä jättämisen taito

Vanhempainvapaani kaksi ensimmäistä kuukautta ovat kuluneet siihen, että olen harjoitellut joutilaana olemista oikein urakalla. Ja harvinaisen vaikeaa se on ollut. Vauvan syntymää edeltävästä työputkesta on ollut vaikeaa ryömiä pois.

Kun vauva ensimmäisten viikkojen aikana pääasiassa nukkui, en osannut olla aloillaan millään. Joutilaisuuteen heittäytymistä esti ennen kaikkea teknologia. Roikuin internetissä ja tarkistin sähköpostini useamman kerran päivässä. Joinain päivänä pyysin, että mieheni ottaisi internet-kaapelin mukaansa töihin. Päivät nettipimennossa olivatkin opettavaisia. Istuin pääosin sohvalla ja kuuntelin hiljaisuutta. Tai katsoin Lifestyle-ohjelmia, joissa laitettiin ruokaa, annettiin vinkkejä asunnon ostamiseen tai seurattiin vauvaelämää. Enkä ajatellut mitään.

Iltaisin kuitenkin suunnittelin, kuinka nyt, kun aikaa olisi yltäkyllin, kävisin vuosien aikana keskenjääneiden käsitöiden kimppuun, aloittaisin päiväkirjan kirjoittamisen, lukisin kaikki pinoihin kasaamani romaanit, järjestäisin valokuvakansiot. Tällaista elämän järjestämistä on pohtinut myös vuorotteluvapaalla oleva Nuorisotutkimusseuran toimitussihteeri Tanja Konttinen.

Siitä velvollisuuden tunteesta, että pitäisi koko ajan olla saatavilla, rimpuilen edelleen eroon. Samaan aikaan huomaan ajattelevani, että juuri tuo tunne hyödystä on rakentanut työntekoni mielekkyyttä ja laajemmin elämäni tarkoitusta kuluneiden vuosien ajan. Tunne siitä, että tekemiseni on muille tärkeää, että tutkimuksestani on jollekin hyötyä. Koko ajan on pitänyt olla saatavilla. Ja koko ajan on pitänyt olla ajan hermolla, valmiina reagoimaan. Valpas, omaa aikaansa seuraava aktiivikansalainen on ollut päänsisäinen ihanteeni, jota olen seurannut uutterasti.

Tiedän, etten ole tämänhetkisessä joutilaisuuden tavoittelussani yksin, onhan sen ympäri rakentunut kokonainen elämysteollisuus, on kirjoja, on sisustusvinkkejä, on harjoituksia. Hektinen elämäntapa taitaa olla tutkijoille erityisen tuttua, pätemisen tarve on suuri, kun joutuu jatkuvasti taistelemaan elannostaan, eli myös osoittamaan rahoittajille olevansa hyödyllinen ja tärkeä.  

Tässä taannoin uppoutuessani joutilaisuuden harjoitteluun, 4-vuotiaan tyttäreni totesi:   

"Äiti, mul ei oo mitään tekemistä? Mitä mä tekisin?"

Yhtäkkiä huomaan, että meitä kahta yhdistää tekeminen. Minä pyrin kaikesta tekemisestä eroon, ja tyttäreni kaipaa edes jotain tekemistä, koska "Äiti, mulla on tosi tylsää". Muistan esittäneeni tämän saman kysymyksen isälleni lapsuudessa monta, monta kertaa. Ja nyt jaan samoja ideoita, kuin silloin vastaanotin "Tee palapeliä, piirrä, rakenna junarata."

Leena Suurpää kirjoittaa vapaa-aikahankkeen blogikirjoituksessa oikeudesta joutilaisuuteen ja toteaa, ettei suomen kielessä ole myönteistä käsitettä ei-tekemiselle. Nuorten osallisuutta määritellään nimenomaan toiminallisen aktiivisuuden kautta. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että vapaa-aikaa ruvetaan suorittamaan ja sitä määritetään nimenomaan aikuisten näkökulmasta mielekkään ja tärkeän tekemisen kautta. Vapaa-ajan pitää olla hyödyllistä myöhempää elämää ajatellen. Sen tulee kartoittaa ansioluetteloa ja sen tulee näyttää hyvältä portfoliossa. Tähän vapaa-ajan ihanteeseen ei (muttei myöskään tutkimuksen tiukkaan linssiin) mahdu joutilaana oleminen, hengailu tai ei-tekeminen.

Veronika Honkasalo
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto