Syrjäytymisen kierre katkaistaan yhteisössä

Pekka Myrskylän raportti Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret, kertoo karuja tilastoja nuorten syrjäytymisestä. Raportti kertoo kymmenistä tuhansista nuorista, jotka ovat tipahtaneet yhteiskunnan kelkasta. Myrskylä luokittelee analyysissaan syrjäytyneiksi sellaiset työvoiman ja opiskelun ulkopuoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta. Syrjäytymisestä puhutaan nyt paljon ja käsite onkin vakiinnuttanut aseman suomalaisessa kielenkäytössä. Syrjäytynyt käsitetään julkisessa keskustelussa yleensä päihdeongelmaiseksi, kodittomaksi tai työttömäksi. Rikollisuudesta, ilkivallasta tai koulupudokkaista puhuttaessa näkyvät ja kuuluvat varsinkin poikien ja nuorten miesten ongelmat.

Myrskylän raportti kertoo nuorten pahoinvoinnin kasaantumisesta mainiten syrjäytymisen olevan erityisesti nuorten miesten ongelma. Olen kohdannut työssäni lukuisia syrjäytymisvaaraan ja syrjäytyneiksi luokiteltuja poikia ja nuoria miehiä. Henkilökohtaisesti en luokittelusta pidä. Syrjäytyminen on jotain, joka kuulostaa hyvin pysyvälle tilalle. Syrjäytyneeksi leimaaminen voi olla julmaa, kun tilastojen ja numeroiden takaa löytyy hyvin paljon erilaisia elämäntarinoita ja -tilanteita.

Käytännön työssä olen pystynyt näkemään hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välille kasvaneen kuilun. Omaa identiteettiään rakentavalle ja muodostavalle nuorelle miehelle ulkopuolisuuden tunne voi olla raastava. Tämä ulkopuolisuuden tunne juontaa juurensa usein jo kasvuympäristön turvattomuudesta ja rikkonaisuudesta. Kasvuympäristössä nähty päihteiden käyttö, väkivaltaisuus ja mielenterveysongelmat voivat näkyä arjessa häiriökäyttäytymisenä, aggressiivisuutena sekä oppimisvaikeuksina koulussa. Myrskylä kirjoittaakin syrjäytymisen periytyvän voimakkaasti ja raportin mukaan nyt syrjäytyneinä olevien nuorten vanhemmista noin puolet on ulkopuolisia tai työttömiä. Pahoinvointi kulkee siis sukupolvelta toiselle, isältä pojalle.

Vanhempien sosioekonominen tausta vaikuttaa koulumenestykseen. Timo M. Kauppisen tutkimuksen (julkaisussa Kultainen nuoruus) mukaan lähes yhdeksän kymmenestä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsesta suoritti toisen asteen tutkinnon. Perusasteen koulutuksen tai sen alle suorittaneiden vanhempien lapsista puolestaan vain hieman yli puolet suoritti jonkin keskiasteen tutkinnon. Kouluttautuminen periytyy yhtä lailla kuin syrjäytyminenkin.

Miten sitten voisi katkaista sukupolvien yli jatkuvan pahoinvoinnin? Turvallisten miesten puuttuminen monien syrjäytymisvaarassa olevien poikien elämästä on yksi havainto, jonka olen poikatyössä voinut todeta. Monet näistä tapaamistani pojista kantavat mukanaan kapeaa miehisyyden mallia, jossa väkivalta saattaa olla keskeisessä asemassa niin ongelmanratkaisukeinona kuin säädeltäessä poikien välistä sosiaalista arvostusta.

Mistä näille sosiaalisen vahvistamisen tarpeessa oleville pojille löytyisi uusia pärjäämisen muotoja? Poikien välistä väkivaltaa ei saa ohittaa pojat on poikia -hymistelyllä. Perinteinen kapea käsitys miehisyydestä asettaa pojat suurempaan riskiin jäädä ulkopuolisiksi. Puhumattomuuden kulttuuri pitääkin katkaista ja pojat tarvitsevat välineitä tunteiden käsittelyyn ja valmiina tarjottujen mallien kyseenalaistamiseen. Sukupuolisensitiivinen työote on yksi kohtaamisen malli, jolla voidaan vahvistaa emotionaalista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa sekä tunnistaa sukupuoleen liittyviä erityistarpeita ja -ongelmia. Syrjäytymisvaarassa olevien poikien kapea ja rajattu maailma siitä millainen miehen täytyy olla, on omiaan ylläpitämään ja jatkamaan tätä syrjäytymisen kierrettä.

Olen huolissani siitä kasvavasta poikien ja nuorten miesten joukosta, jossa ulkopuolisuuden tunteesta on muodostunut identiteettiä määrittävä tekijä. ”Minulla ei ole mitään menetettävää” -ajatuksen kanssa on vaikea katsoa elämässä eteenpäin. Mistä löytyisi positiivisia yhteisöjä, joissa syrjäytymisvaarassa olevat pojat voisivat muuttaa kokemuksensa ei-toivotusta identiteetistä ja alkaa rakentaa minäkuvaansa myönteisesti? Yksi suunta voisi olla, että urheiluseurat saisivat tukea yhteiskunnalta lähiötyöhön, joka suuntautuisi sosioekonomisesti heikoimmille alueille ja pääpainopiste olisi syrjäytymisen ehkäisyssä ja sosiaalisessa vahvistamisessa. Panostettaisiin yhteisöön liittymiseen, joka tarjoaisi kiinnittymisen mahdollisuuden näille nurkkaan ajetuille nuorille.

Sami Seppilä
Kirjoittaja on Poikien Talon projektityöntekijä.

Nuorten syrjäytyminen -teemasarjan pääsivulle.