Savuttoman sukupolven jäljillä?

Perinteiset valistusesitteet eivät tavoita nykynuorta. Missä määrin tupakkavalistuksen tulevaisuus on sosiaalisessa mediassa?

Osallistuin vajaa kuukausi sitten Helsingissä Tupakka ja terveys -päiville. Panin ilolla merkille päivien kohdistuksen, jonka mukaan erityisesti nuorten ja varhaisnuorten tupakattomuuskulttuurin tukeminen on tärkeää. Päädyin saman asian korostamiseen myös tutkimuksessani Ei pala, palaa ei pala – Laadullinen tutkimus nuorten tupakoimattomuuden edistämisestä (2012). Kirjassa on kysymys nuorten tupakkaterveyskäyttäytymisen kuvaamisesta. Arvioitavana nuorten näkökulmasta ovat tupakkavalistuksen menetelmät ja vaikuttavuus. Koulu ja oppilaitokset ovat tässä keskeisessä asemassa, samoin nuoren kaveripiiri ja koti. Taustalla vaikuttaa muuttunut tupakkakulttuuri ja -lainsäädäntö Suomessa. Kirjan keskiössä ovat nuorten tupakointikokemusten eri ulottuvuudet. Määrällisen tutkimuksen, kuinka paljon ja usein poltetaan, sijaan kirjan huomio on tavoissa, joilla nuori kokee ja merkityksellistää tupakointia tai tupakoimattomuutta, omaansa ja toisten.

Savuttoman sukupolven vanhat, uudet ja uusvanhat valistamisen tavat

Tutkimuksen tarkasteluperiodilla 1997–2007/2010 tupakkavalistuksessa perinteisemmin käytössä olleiden materiaalien ja välineiden rinnalle nousivat laajat viestintäkampanjat radiossa, televisiossa ja netissä. Nämä tavoittavat nuoret massana pääsääntöisesti hyvin. Valistusjulisteita muistetaan huonosti - johtuen mahdollisesti siitä, että nykynuori elää nopeaan tahtiin muuttuvan visuaalisen kulttuurin ympäröimänä. Perinteiset valistusesitteet eivät myöskään tavoita nykynuorta. Kouluissa toteutetut tupakkavalistuskampanjat puolestaan ovat lähes poikkeuksetta jättäneet muistijäljen nuoreen. Kehittämistyön keskiöön tulee kuitenkin nopeasti nostaa kysymys tupakkavalistuksen seuraavasta portaasta: missä määrin sen tulevaisuus on sosiaalisessa mediassa?

Tupakkavalistuksen tulevaisuus tulisi toisaalta palauttaa takaisin koteihin ja perheisiin. Jos jossakin kysymyksessä, niin tässä (ja koko nuorten päihde- ja huumausaineiden käyttöä laajemminkin koskien) vanhemmat voisivat muistaa erityisesti vanhemmuutensa. Lähielinpiiri on ensisijainen ja siksi myös tärkein peili, jonka kautta lapsi ja nuori kasvaa omassa terveydessään. Tupakkakulttuurin heikentyessä ja nuuskakulttuurin vahvistuessa, mallien ja asenteiden välittymiseen on tärkeää kiinnittää huomiota.

Tupakoimattomuutta edistävät nuoret, nuorten ympäristöt ja kulttuuri

Vuonna 2008 käynnistyneen Savuton Suomi 2040 -hankkeen terveyspoliittiset linjaukset näkyvät selkeästi tutkimukseen osallistuneen sukupolven asenteissa. Nuoret tuntevat hyvin tupakan terveyshaitat. Nuoret ovat fiksuja, myös tupakoivat nuoret. Harva on todella välinpitämätön omasta terveydestään ja tupakoitaessakin mukana on huomaavaisuus ei-tupakoivia kohtaan. Terveysosaajana nuoren omia näkemyksiä ja ideoita tulisi hyödyntää valistusmateriaalin suunnittelussa enemmän. Nuorten mielipiteiden kuulemisen lisäksi painopiste valituksessa tulee asettaa nuoren osallisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Tupakkavalistus on edelleen yllättävän aikuislähtöistä.

Parhaat edellytykset edistää tupakoimattomuutta ovat nuorten ympäristöllä, jossa on matalampi kynnys tehdä savuttomia valintoja kuin mennä tupakalle. Käytännössä kysymys on esimerkiksi oppilaitosten tupakkakielteisestä ilmapiiristä, ei kielteisyydestä tupakoijia kohtaan – tämä on erittäin tärkeää. Nuorten oppimis- harrastus- ja muut elinympäristöt tulee rakentaa fyysisesti ja myös valvonnan kannalta niin, että ne ovat tupakoimattomuutta (poikkeuksetta) mahdollistavia ja sitä tukevia. Muun muassa näistä puhuin Ei pala, palaa, ei pala -kirjan esittelytilaisuudessa Turun Kirjamessuilla (5.10.2012) edessäni istuneille nuorille. Ironista tai ei, kirjani esittelyareenaksi oli järjestäjien toimesta valittu lava, joka oli suoraan tupakkapaikalle neuvovan kyltin vieressä.

Anne Puuronen
Kirjoittaja työskentelee Nuorisotutkimusseuran tutkijana