Puhukaa rasismista, ei rasismista puhumisesta

Joensuulainen Meille saa tulla -kansalaiskampanja julkaisi joulukuussa kampanjan nimeä kantavan kirjan. Siinä eri elämänalueilta tulevat kirjoittajat pyrkivät löytämään ratkaisuja rasismiin ja sen kohtaamiseen liittyviin ongelmiin sekä tuovat esiin keinoja, joilla rasismiin voi puuttua. Tiiviit, parin sivun mittaiset tekstit toimisivat mielestämme keskustelunherättäjinä oppitunneilla, seminaareissa sekä erilaisissa koulutuksissa.

Olin yksi kirjan toimittajista yhdessä Päivi Harisen ja Jussi Ronkaisen kanssa. Alla avaan muutamia omia, toimittajaporukan sisäisiä tai jutuissa esiin tulleita vääntöjä, joihin törmäsimme kirjaa tehdessämme.

Puhukaa rasismista, ei rasismista puhumisesta

Rasismi ja sen aiheuttamat pelot, yksinäisyys ja turhautuminen ovat varsinainen ongelma, ei se, miten ja kenen ehdoilla rasismista keskustellaan. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole omakohtaista kokemusta rasismista, mutta jotka tuntevat hyvin ne ongelmat, jotka liittyvät rasismista puhumiseen.

Monia pelottaa asettua vastahankaan muiden kanssa tuomalla esiin oma, antirasistinen vakaumus. Jos sen tekee julkisesti, voi joutua vastatusten kasvottoman uhkailun tai tarkoituksettoman jankkaamisen kanssa. Jos taas läheisten kanssa, seuraukset vaihtelevat vaivautuneisuudesta väittelyyn, ikävimmillään välirikkoon.

Julkisyhteisöt, kuten koulut, taas eivät välitä tulla profiloiduksi rasismikeskustelijoina, koska puhuminen rasismista voi leimata koko yhteisön epäonnistuneeksi. Tutkijoita mietityttää mediassa yleistynyt käsitys siitä, että rasismin ja maahanmuuton tutkijat vaikenevat, koska pelkäävät joutuvansa "maahanmuuttokriittisten" hampaisiin. Ajatellaan, että tutkijoiden pitäisi kiistää tämä väite ja osoittaa, että itse asiassa olemme aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Toisaalta pohdituttaa se, että kiistämällä tutkijoiden vaikenemisen saatamme kiistää myös sen ilmeisen tosiseikan, että rasismista keskusteleminen on usein aggressiivista väittelyä, tahallista ohipuhumista ja aina välillä myös verkossa anonyyminä kähistyjä uhkauksia. Ja että tämä aiheuttaa ahdistusta ja saa ihmiset, tutkijat muiden mukana, välttelemään aiheeseen tarttumista.

Samassa hengenvedossa voi pohtia, miksi rasismista keskustellaan vain samanhenkisten kanssa? Miksi kirjaan pyydettiin kirjoittajia, joiden tiedettiin lähtökohtaisesti vastustavan rasismia? Miksi mukaan ei haluttu niitä, jotka ovat eri mieltä asiasta? Miksi en uhraa mielenrauhaani ja ala aktiiviseen mielipiteenvaihtoon ihmisten kanssa, jotka ovat nyt ja tulevat aina olemaan rasismikeskustelussa täysin eri linjoilla kanssani? Onko miun ihan pakko?

Rasismilla ei saa pelotella. Rasismista ei saa syyllistää

Rasismi on uhkaavaa ja kuten muu syrjintä, se voi aiheuttaa kohteessaan pelkoa. Tämä pelko voi kääntyä sisäänpäin tai näkyä ulospäin itselle tai muille vahingollisena käyttäytymisenä. Tästä ei kuitenkaan tulisi puhua, koska se voi syyllistää rasismin uhreja tai vaihtoehtoisesti voi saada "tavalliset suomalaiset" pelkäämään keskuudessamme eläviä "pahoinvoivia erilaisia".

Rasismista ei myöskään saisi syyllistää ketään. Ei vanhempia (ei varsinkaan äitejä), ei poliisia, ei koulua, ei yksittäisiä nuoria. "Siinä vaiheessa kun poliisi kutsutaan paikalle, on jo liian myöhäistä." "Perheet ovat voimattomia kavereiden painostuksen edessä." "Koulun tehtävä on tukea vanhempien kasvatustyötä." Jos taas emme mieti syyllisiä, niin miten voimme tulla tietoisiksi rasismin syistä? Jos emme mieti rasismin syitä, niin kuinka voimme ennaltaehkäistä rasismia?

Älkää väittäkö, että rasismi on yksinkertaista ja että siihen löytyy yksinkertaisia ratkaisuja, sillä näin ei ole. Älkää myöskään väittäkö rasismin olevan monimutkaista, sillä monimutkaisuus lamaannuttaa ja antaa syyn olla tekemättä sitäkään vähää, mikä olisi omien vaikutusmahdollisuuksien rajoissa.

Älkää sanoko, että teidän työpaikallanne, koulussanne, kaupungissanne, päiväkodissanne, perheessänne ei ole rasismia, sillä sitä on kaikkialla. Älkää myöskään sanoko, että rasismia on kaikkialla, koska silloin annatte itsellenne synninpäästön ettekä huomioi rasismiin liittyvää yksilöllistä ja erityistä kokemusta.

Onko musta mustaa ja valkoinen valkoista? Onko olemassa keltaista tai punaista rotua? Keitä ovat suomalaiset? Onko syytä muistaa rotujen olemassa olo historiallisena jäänteenä vai onko jo rotu-sanan julkaiseminen nuorille tarkoitetussa kirjassa rasismia? Entä jos lukijakunta olisi vanhempaa ja jo pienestä pitäen oppinut rodut roduiksi? Saako kirjoittaa, että jonkun mielestä joku haisee? Onko sillä väliä, kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa ja missä?

Josko sittenkin istuisin nurkassa ja olisin vain ihan hiljaa.

*
Meille saa tulla
Tiina Sotkasiira & Päivi Harinen & Jussi Ronkainen (toim.)
Kirjan sähköinen versio täältä

Suomen Akatemian tutkimushanke
Muuttuva kansalaisyhteiskunta - monikulttuurisuus, nuoret ja kulttuurinen kansalaisuus Suomessa. Itä-Suomen yliopisto, Joensuu, ISBN 978-952-61-0283-2

Lisätietoa kampanjasta: www.meillesaatulla.net