Pietarin teiniabortit

Katsoin juuri Ylen Areenalta ykkösdokumentin, joka jäi katsomatta sunnuntaina lokakuun 4. päivä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sillä mikään tv-ohjelma, ei edes elokuva, ole pysähdyttänyt, hätkähdyttänyt ja ihan itkettänyt pitkään aikaan niin paljon kuin tämä dokumentti Pietarin teiniaborteista. Syynä voimakkaaseen reagoimiseeni on varmasti se, että kaksi omaa tytärtäni ovat nyt jo jopa vanhempia kuin dokumentin lapsena raskaaksi tulleet tytöt, ja toisaalta myös se, että olen itse teiniäidin tytär. En ole koskaan rohjennut kysyä äidiltäni, harkitsiko hän aborttia tullessaan raskaaksi lukiotyttönä, enkä ehkä edes haluaisi tietää vastausta siihen kysymykseen. Olen vain onnellinen, että olen olemassa. Äitini tarina monista vaikeuksista huolimattakin on todennäköisesti myös onnellisempi kuin dokumentin tyttöjen. Osallistuin itse muuten kaksivuotiaana äitini ylioppilasjuhliin.

Dokumentin pääosassa on 15-vuotias Valja, joka on kuudennella kuulla raskaana ja aikoo tehdä abortin sairaalassa, jossa tällaisia pitkälle edenneitä teiniraskauksia keskeytetään. Venäläisnuorten mukaan ”kaikki harrastavat seksiä”, mutta ilmeisesti kovin moni ei tiedä, mitä siitä voi seurata. Dokumentin mukaan 80 prosentille venäläisnaisista on tehty abortti 2-10 kertaa. Seksuaalivalistusta ei käytännössä katsoen ole ollenkaan, eivätkä tytöt välttämättä edes haluakaan syödä e-pillereitä, koska ”niiden sisältämät hormonit saattavat lihottaa”. Yksi dokumentin tytöistä on raiskattu, mutta toinen on tullut raskaaksi vakituiselle poikaystävälleen, kun keskeytetty yhdyntä ei onnistunut. Poikaystävät eivät halua lapsia, eivätkä tyttöjen vanhemmat välttämättä edes tiedä raskaudesta, joten nuoret tytöt joutuvat kantamaan kaiken vastuun ja kivun yksin.

Abortit tehdään suuressa salissa, jossa on vieri vieressä samassa tilassa vuoroaan odottavia nuoria. He kuulevat toistensa vaikerrukset ja näkevät kuinka pieni nuken kokoinen lapsi heitetään pois. Raskaudenkeskeytys kahdenkymmenen raskausviikon jälkeen on varmasti fyysisestikin nuorelle tytölle yhtä tuskallinen kokemus kuin varsinainen synnytys, jonka jälkeen kivut monesti lisäksi unohtuvat, kun saa vauvan syliin. Mutta kuolleen lapsen synnyttämisestä jää varmasti kipu vielä pitkään sen jälkeen kun fyysinen kipu on ohi.

Valja tekee sittenkin toisenlaisen ratkaisun; hän tahtoo synnyttää lapsensa ja pakenee sairaalasta. Muutaman kuukauden päästä syntyy pieni suloinen tyttö, joka kastetaan Irinaksi. Nuoren kouluttamattoman äidin on kuitenkin lähes mahdotonta huolehtia vauvastaan varsinkin, kun hän ei ole oikeutettu saamaan edes äitiysavustusta. Onneksi Valjan äiti on apuna, ja Irinan kasvatusvastuu siirtyykin lähes kokonaan mummolle. Kolmikko vaikuttaa kaikesta huolimatta onnelliselta ja tyytyväiseltä tehtyyn ratkaisuun, ja näyttääkin siltä, että kyseessä on ”happy end”, mutta jonkin ajan kuluttua Valja on jälleen raskaana. Hän selittää hieman huvittuneena, kuinka sekoitti pillerit keskenään ja otti asperiinia e-pillereiden sijaan… Tällä kertaa hän päättää tehdä abortin, sillä kahden lapsen kanssa hän ei pärjäisi.

On vaikea ymmärtää tätä tietämättömyyttä, piittaamattomuutta ja naisten epätasa-arvoa naapurimaassamme. Kirjoittaessani, kohta täysi-ikäinen tyttäreni pelaa Simsiä, jossa myös peitot välillä pöllyävät seurauksineen. Näillä lähes ”elävillä” nukeilla leikkiminen tuntuu niin suurelta kontrastilta verrattuna siihen todellisuuteen, jossa häntä nuoremmat tytöt saattavat elää niin lähellä meitä, mutta kuitenkin niin kaukana meistä. Tällä en halua sanoa, että naiseksi kasvaminen Suomessakaan aina olisi helppoa kaikkien suoritus- ja ulkonäköpaineiden takia.

Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan tutkimuksen mukaan suomalaisten seksuaalinen hyvinvointi on lisääntynyt 1970-luvulta 1990-luvulle tultaessa. Kuitenkin myönteinen kehitys nuorten osalta näyttää kääntyneen laskuun 90-luvun puolivälistä ”lamalasten” kohdalla, mikä näkyy ainakin teiniraskauksien ja aborttien sekä sukupuolitautien lisääntymisenä. Samaan aikaan myös kondomien käyttö on vähentynyt.

”Tahdon rakastella sinua” lauloi Tumppi Varonen, ja sitä tuli jukeboxista soitettua kesällä 1980, kun itse olin nuori ja ensi kertaa sellaisia juttuja ajattelin, siis todellakin vasta ajattelin. Hyvä biisi vieläkin, kuten myös eri vuosien kesäkumibiisit. Kannattaa kuunnella!

 

Päivi Kujamäki on luokanopettaja Kerimäeltä ja jatko-opiskelija Joensuun yliopistossa (soveltava kasvatustiede). Hän osallistui viime kesänä Kriittisen pedagogiikan kesäkouluun, jota kautta aukeni yhteys myös verkkokanava Kommenttiin ja sitten myöhemmin mahdollisuus alkaa kirjoittaa vierasblogia. Tällä hetkellä hän toimii ekaluokkalaisten opettajana Kerimäen Kirkonkylän koulussa vuorotteluvapaan jälkeen ja on käynnistänyt toimintatutkimuksen yhdessä muutaman aktiivisen luokanopettajan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää eheyttävää opetusta kansalaiskasvatusta sisältävien aihekokonaisuuksien avulla. Ikkuna nuorten maailmaan avautuu kahden aikuistuvan tyttären kautta. Toinen tytöistä on abi, ja toinen on aloittanut opiskelut Kuopion yliopistossa. Perheessä on myös tokaluokkalainen tytär, joten jonkinlainen naisnäkökulma saattaa jutuista paistaa läpi, tai sitten ainakin tyttö/tätienergia. Päivi Kujamäen blogi löytyy osoitteesta: http://kravunkasvupiiri.wordpress.com/