Paholaisen musiikkia kunnan kannustuksella

Huolimatta viime vuosien kansainvälisestä menestyksestämme rock-musiikin saralla, liittyy nuorten populaarimusiikin, erityisesti sen raskaamman päädyn, harrastamiseen edelleen koko liuta ennakkoluuloja vanhempien ja niin sanotun establishmentin suunnalta: miksi ihmeessä pitäisi tukea toimintaa, joka kannustaa viinan juomiseen, huumeiden käyttöön ja pahimmassa tapauksessa saatananpalvontaan?

Aivan varmasti pitää paikkansa, että treenikämpillä juodaan kaljaa ja saatetaan polttaa pilveäkin perjantai-illan kunniaksi. Mutta usein unohtuu se, ettei tämä ole leimallisesti ainoastaan bändipoikien ja -tyttöjen parissa tapahtuvaa toimintaa. Päinvastoin kun muistelen omaa kultaista nuoruuttani Pasilan legendaarisen nuorisotalo Narrin yhden treenihuoneen vakioasiakkaana, kääntyy kuva dokaavista rokkiteineistä aivan toisinpäin. Perjantaisin pahimmassa tuiskeessa olivat itse asiassa ne kaikki muut, talolla lähinnä kuuntelijoiden ominaisuudessa hengailevat. Me olimme aina liian kiireisiä laittaessamme sointua toisen perään. Myönnetään että sittemmin varsinkin ulkomailla keikkailtaessa on suomalaista mainetta tullut pidettyä yllä juotujen viinapullojen määrää hehkuttamalla. Varmaa kuitenkin on, ettei mikään suomalainen bändi ole saavuttanut kansainvälistä mainetta ilman kovaa työtä ja harjoittelua. Lehdet voivat kirjoittaa yksipuolisesti Ville Valon päihdeongelmista, mutta tosiasia on, että Ville on tehnyt musiikkia täysipäiväisesti 16-vuotiaasta asti. Ei sinne, missä hän nyt on, pääse pelkällä keskikaljan tissuttelulla.

2000-luku on nuorison bändiharrastuksen kannalta erityisen kiinnostavaa aikaa, koska kansainvälisten tähtiemme (HIM, Nightwish, The Rasmus, Children of Bodom, Lordi jne.) läpimurrot maailmalla ovat tuoneet aivan uudenlaisen professionalismin musiikkitoimintaan. Pelkästään suomalaisuus on jo valttia nykypäivän markkinoilla, eikä ole ollenkaan mahdotonta, että juuri ja juuri täysi-ikäiset suomalaiset saavat levytyssopimuksia kansainvälisiltä levy-yhtiöiltä. Vaikka suurmenestys ei heti sattuisikaan kohdalle, on aivan eri asia katsella omaa tuotostaan Lontoon Virgin Megastoren hyllyllä kuin käsinpiirrettyä demonkantta. Suomalaisuus on valttia ehkä siinäkin mielessä, että Suomessa keskitytään ennen kaikkea musiikin tekemiseen ja soittotaidon harjoittamiseen. Vanha luokkakaverini oli 1990-luvun alussa, niin sanotun tukkametallin kukoistusaikana, Los Angelesissa vaihto-oppilaana. Kaupungissa, jossa varovaisten arvioiden mukaan oli tuohon aikaan noin 50 000 bändiä, ei soittotaito ollut päällimmäinen huoli. Kaverini kertoi kuinka hänen vaihtoperheensä ”isoveli”, wannabe rock-tähti, poseerasi peilin edessä tuntikaupalla uutta sifonkihuivia sovitellen ennen kuin hänellä oli edes bändiä, jonka solistina olisi sitten voinut valloittaa maailman. Tässä ”skenessä” sekoilu oli osa imagonrakennusta, pahaa elämää elävän rock-tähden myytin rakentamista. Suomessa sama aika käytetään suurimmaksi osaksi skaalojen opiskeluun.

Todellisia boheemeja rock-muusikoita on meillä muutenkin Hanoi Rocksin lisäksi enää harvassa. Joidenkin etenkin nuorten tyttöjen suosimien orkesterien ”sekoilut” hotellihuoneissa ja bordelleissa vaikuttavat nekin lähinnä laskelmoiduilta mediatempauksilta. Vaikka ehkä sitten ammattimaisella asteella voi sanoakin, että ”raskas työ vaatii raskaat huvit”, näyttäisi kunnianhimoinen musiikin harrastaminen ennemminkin tuovan motivaatiota ja merkitystä nuorten elämään kuin suistavan heitä päihdehelvettiin.

Lontoolaisesta näkökulmasta suomalaisten nuorten bändiharrastus on hyvissä kantimissa. Miljoonakaupungissa treenitilojen ja tukijärjestelmien puute on johtanut tilanteeseen, jossa aloittelevatkin bändit joutuvat vuokraamaan äänitysstudioita 150 euron tuntihintaan vain päästäkseen kokeilemaan miten yhteissoitto sujuu. Olipa se mieluisaa tai ei, etenkin metallimusiikista on tullut Suomessa aikamme kansanlaulua. Ja koska kansanmusiikkiharrastustakin tuetaan niin miksei tätä? Ennakkoluuloton suhtautuminen bänditoimintaan ja sen tukemiseen varmistaa ,sen että meillä on kansainvälisiä ylepydenaiheita jatkossakin.

Titus Hjelm
suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen yliopistonlehtori
University College London