Osallisuus ja osallistuminen. Nuorisotutkimus-lehden 1/2012 pääkirjoitus.

Tutkimuksellisesti lapsia ja nuoria on hankala mahduttaa samoihin kansiin, sillä lapsuudentutkimuksen ja nuorisotutkimuksen teoreettiset ideat ja metodologiset keskustelut ovat kulkeneet omia polkujaan. Esimerkiksi tämän teemanumeron yhden artikkelin nimetön arvioija otti kohtalaisen tiukasti kantaa siihen, milloin todella voidaan puhua lasten ja nuorten tutkimuksesta. Hän kehotti kirjoittajaa miettimään, milloin lapsia tutkivasta teoksesta otettu viite sopii selittämään nuorisotutkimusta. Arvioija pani paitsi artikkelin kirjoittajan, myös minut miettimään asiaa. Kiitos sinulle nimettömänä pysyttelevä kollegani, tiedät kyllä kenelle kiitokset tässä kulkevat.

Lapsuudentutkimus on asemoitunut ikään kuin nuorisotutkimuksen pikkusiskoksi. Kun molemmat teoretisoivat iän kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä, niillä on väistämättä myös tämä keskinäinen ikäero. Lapsuudentutkimus on tutkimusalana nuorempi ja myös sen tutkimuskohteet ovat nuorempia. Perinteisesti lapsia on tutkittu institutionaalisissa ja virallisissa ympäristöissä, useimmiten päiväkodissa ja koulussa. Samaan aikaan isosisko on huidellut kavereidensa kanssa omilla teillään. Tuon riehakkaan isosiskon tekemisiä on lapsuudentutkimuksessa pidetty silmällä ja sen myötä tutkimuksen kohteiksi ovat tulleet myös pikkusiskon kaverit, heidän sosiaaliset ja kulttuuriset maailmansa sekä monet informaalit ilmiöt kuten esimerkiksi lasten kuluttaminen ja mediaympäristöt. Nyt, kun pikkusiskokin on varttunut, tutkimukselliset intressit ja metodologiset kiinnostuksen kohteet näyttävät leikkaavan entistä useammin. Monitieteisellä yhteiskuntatieteellisesti orientoituneella tutkimuskentällä, jossa erilaiset kultuurintutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, tilan ja ruumiillisuuden problematisoinnit leikkaavat, yhteistyö alkaa olla luontevaa. Ilmiöt voivat saada erilaisia teoreettisia ja metodologisia painotuksia, mutta sosiaaliset, poliittiset ja kulttuuriset maailmat ovat jaettuja. Ehkä vielä niin ajateltuna, että jakaminen ymmärretään tässä sanan molemmissa merkityksissä: yhtäältä yhteisenä ja jaettuna, toisaalta erillisenä ja jaettuna.

Osallistuminen on epäilemättä yksi tällainen jaettu alue ja siihen tässä teemanumerossa tartutaan. Huolimatta siitä, tai juuri siksi, että osallistuminen on jotensakin hämärä alue. Lasten ja nuorten osallistuminen on oikeus ja teoriassa tämä kutakuinkin noin ymmärretäänkin, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, ei ole niin selvää. Tie hyvistä aikomuksista ja periaatteista käytäntöjen tasolle ei aina ole ollut mutkaton. Enemmän on esimerkiksi arvioitu sitä, miten osallistumisesta voitaisiin tehdä lapsille ja nuorille palkitsevampaa, kun taas osallistumisen vaikutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Aloitteiden määrä kun ei ole tae lopputuloksesta.

Ymmärrys osallistumisesta on perinteisesti rajoittunut instituutioihin ja rakenteisiin, joissa poliittisia päätöksiä tehdään, vaikka osallistuminen on vähä vähältä murentunut myös pieniksi ja henkilökohtaisemmiksi kysymyksiksi. Tällä on ollut seuraamuksia erityisesti nuorten osallistumisen tapoihin ja keinovalikoimiin, kun se on voinut tarkoittaa myös aikuisen aukto¬riteetin haastamista ja vastustamista. Lasten ja nuorten osallistuminen näyttää useimmiten asettuvan analyysin kohteeksi (aikuisten rakentamissa) institutionaalisissa kehyksissä. Niin myös tämän teemanumeron teksteissä.

Vilja Laaksosen tekee artikkelissaan tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvaa vertailevaa analyysia siitä, miten lasten osallistumista ja toimijuutta voidaan tukea vuorovaikutustaitoja kehittämällä. Ongelmanratkaisu, yhteistyö ja taito asettua toisen asemaan ovat tärkeitä taitoja lapselle, mutta vertaissuhteilla on vaikutusta myös myöhemmässä, nuoren ja aikuisen elämässä. Vertaissuhteet ymmärretään tässä yhtenä kehityksen kohtekstina, jossa lapsi oppii osallistumisen avulla.

Kristiina Eskelisen ja Noora Pyyryn artikkeleissa paneudutaan osallistaviin tutkimus¬menetelmiin. Molempia artikkeleita ohjaa metodologinen mielenkiinto ja se, mitä osallistavat menetelmät tarkoittavat silloin, kun tutkimusta tehdään lasten ja nuorten kanssa. Avuksi otetaan kamerat ja kuvaajien tulkinnat valokuvista. Eskelinen analysoi koululaisten institutionalisoituja, aikuisten suunnittelemia, aikatauluttamia ja valvomia iltapäiviä sekä sitä, millaisen lähtökohdan nämä muodostavat lasten osallistumiselle.

Lasten ottamat valokuvat kertovat usein siitä, minne aikuisten valvonta ei yllä, mutta mihin tutkija otetaan tällä kertaa mukaan. Pyyry tarkastelee teini-ikäisten tyttöjen tapoja tehdä hengailemalla kaupunkitilaa ja ei-organisoitua vapaa-aikaa omakseen. Artikkelissa rakennetaan ymmärrystä materiaalisesta, fyysisestä ja metaforisesta tilasta, samalla kun pohditaan tiedon vuorovaikutuksellista luonnetta ja paikantumista. Uuden tiedon tuottamisen ohella tavoitteena on saada tutkittavat itse pohtimaan asioita. Tutkijan interventio voi voimauttaa, mutta tutkija voi myös sokeutua asioiden joillekin puolille ja herättää jopa turhia toiveita.

Leena Haanpään ja Piia af Ursinin artikkelissa tarkastellaan nuorten valmiutta ja kiinnostusta osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon heitä itseään koskevissa asioissa. Analyysi perustuu lomakekyselyyn ja osoittaa, että valtaosa vastaajista haluaa vaikuttaa jokapäiväisiin oman elämänsä asioihin. Tunne siitä, että tulee kuulluksi ja vakavasti otetuksi on tärkeää. Tosin tämä edellyttää sekä tietoa että myös mahdollisuutta osallistua. Sakari Suutarisen ja Kari Törmäkankaan artikkelissa siirrytään etäämmälle toimijuudesta tarkastelemaan osallistumisen rakenteita ja suomalaisten nuorten osallistumista eurooppalaisten vertailuaineistojen valossa. Erityisen kiinnostuksen kohteeksi kirjoittajat nostavat laittomaan toimintaan valmiit ja maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuvat suomalaiset nuoret, heidän myönteisen suhtautumisen väkivallan käyttöön ja heidän määränsä lisääntymisen.

Katsaus-osiossa Anu Alanko pohtii, miten alueellinen osallisuusryhmä toimii lasten ja nuorten osallistumisen tilana. Tiina Karhuvirta ja Sinikka Mäntysalo-Lamppu ottavat puheenvuorossaan kantaa näkymättömään ja hajuttomaan oppilaskuntatoimintaan. Lektioissa Tiina Nikkola kuvaa syyllisyyden kehittymistä syntipukki-ilmiöksi ja Minna Saarinen vammaisten nuorten jäämistä sivuun vertaisverkostoista. Lopuksi Noora Mäenpää arvioi tämänhetkistä lapsinäkökulmaista tutkimusta.

Vaikka lasten ja nuorten osallisuutta haluttaisiinkin edistää, lehden kirjoituksista piirtyy vaikutelma, etteivät oppilaat pääse aidosti vaikuttamaan kouluarkeaan koskeviin päätöksiin. Miten saada lasten ja nuorten osallistuminen näkyväksi? Siitä tässä teemanumerossa puhutaan.

Ulla-Maija Salo

Nuorisotutkimus 1/2012 * Osallisuus ja osallistuminen -teemanumero Nuorisotutkimusseuran verkkokaupasta.