Nuorten yhteiskuntatakuu 2013: historiallisten talkoiden kriittistä kommentointia

Erik Häggmanin puolen vuosikymmentä vanha polarisaatiomuistio inspiroi medioissa ja kestävän kehityksen valtavirtapoliitikoissa huolispektaakkelin koulutuksen ja työelämän "ulkopuolisesta" nuorisosta, jonkinlaisesta syrjäytymismassasta. Nyttemmin Häggmankin palaa nuorisotutkimuksen jo parikymmentä vuotta alleviivaaman refleksiivisemmän käsityksen piiriin:

"Syrjäytyneeksi leimaamiseen vaikuttaa se, ettemme tiedä prosesseista riittävästi. Emme tiedä niiden moninaisuudesta, emmekä kasautumisilmiöstä. Leimaamalla kuvittelemme, että on olemassa yksi ja ainoa patenttilääke syrjäytymisen ja ulkopuolisuuden ehkäisyyn." (http://www.kommentti.fi/kolumnit/kun-l%C3%A4%C3%A4ke-ei-toimi-voidaanko-...)

Maaliskuun puolivälissä 2012 julkaistu työryhmäraportti Nuorten yhteiskuntatakuu 2013 on monessa suhteessa historiallinen luomus ja kompromissi. Sitä kuitenkin vaivaa edelleen ylisummainen syrjäytymishuoli, ja sen kääntöpuolena usko neljässä vuodessa nuorten syrjääntymiskuprut normalisoivaan tehokkaasti hallittavaan palvelu(tulos)tuotantoon ja koulutusoptimismiin. Sixpack-hallitus on toimijoiltaan nuorekas, kirjoittaa ohjelmassaan Euroopasta ja kilpailukyvystä monilla uudenlaisilla punavihreillä attribuuteilla ja pystyy ahtaissakin taloudellisissa oloissa hallintojen ja korporaatioiden sosiaalisesti elvyttäviin talkoosuorituksiin. Pitäisinkin vähintäänkin 60 miljoonan vuosibudjetilla operoivaa nuorten yhteiskuntatakuuryhmän palvelu- ja koulutuspolitiikan kokonaisuutta vahvana talkoohenkisenä historiallisena kompromissina. Jo talouden isojen liikkeidenkriittinen tarkastelija Karl Polanyi kirjoitti vastaliikkeistä, joilla pyritään saamaan väliin erityisen ylivaltaiset markkinat takaisin yhteiskunnan ohjaukseen rikkomatta silti kapitalismin elimellisiä toimintaperiaatteita.

Sukupolvivaikutusten tiukkaa valvontaa

Kansallisen kilpailukyvyn 'me' saa nyt tuekseen suomalaisversion sosiaalisesta kansalaisuudesta, 2000-luvun talkoista, joilla 'sixback-huolipolitiikka'  miksautuu, mutta toimii hallitun näköisesti. Kilpailukykynationalismi yhdistyy kansalliseen hyvinvointipuolustukseen ja rahoitusrealismiin, ja muukalaispelkoista nationalismia on työnnetty ainakin pari piirua taaemmaksi. Professori Pauli Kettusen mukaan Suomessakin on yritetty kehitellä sosiaalivihreitä kysymyksiä ja vastauksia, jotka olisivat yhtä aikaa paikallisia, kansallisia, eurooppalaisia ja globaaleja. Kansallisvaltiollinen yhteiskunta eturistiriitojen, sopimisen ja poliittisen toimijuuden kehyksenä ei enää yksin toimi (http://www.tieteessatapahtuu.fi/985/kettunen.htm), tarvitaan myös monikerroksista sukupolvipolitiikkaa ja sen mukaisia toimijuuksia.

Tarvitaan esimerkiksi sukupolvivaikutusten tiukkaa valvontaa

  1. kuntauudistuksesta Euroopan lainanottotalkoisiin,
  2. kestävyysvajeen nuorista ja vanhoista ongelmapäistä sukupolvien kustannuksiin, toimeliaisuuksiin ja oikeuksiin sekä
  3. vahvoista korporaatiotyöryhmistä prekaarin harjoittelijasukupolven ja "marginaalikokemuksen yrittäjien" (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/yritys.pdf, s.79-) elämäntuskan artikuloijiin.

Sukupolvipolitiikan toimijuudet ja uusi sukupolvisopimus auttaisivat meitä dynaamisempaan Eurooppaan - värisokea vanhakollektiivinen korporaatio- ja koulutusyhteiskunta-Suomi ei näe uusien sukupolvien kaikkia yksilöllisiä mahdollisuuksia ja eritoten vaikeuksia tulla mukaan työelämään tai ylipäänsä refleksiivisiä mahdollisuuksia sukupolvien välillä.

Nuorisokulttuurinen tieto kuuluviin

Kuten Häggmankin korosti, uudet työelämäkompetenssit ja sukupolvien sisäiset kilpailujännitteet ovat moninaiset ja syrjäytytymiskehät lähtevät liikkeelle ryhmien erityisissä tai yksilöllisissä ongelmien tihentymistilanteissa. Tieto työllistymiskynnyksistä onkin kriittisesti kuultava ja työstettävä esiin, muuten ne jäävät hiljaiseksi kipunoinniksi.

Samalla tavoin koulutus- ja työhön poluttamisen keinot ja mentoroinnit tulee omaksua osaksi toimintatapaa eikä olettaa mitään valmista yhteiskunnan työn tarjonnan ja kysynnän automaattia. Jopa taloustieteilijät ovat ymmällään, miksei koulutuksen laajentamisutopia enää suoraviivaisesti toimi?

60 000 peruskoulusta vuosittain päässeestä ehkä neljä tuhatta on kokonaan työn ja koulutuksen ulkopuolella. Heillä on hyvin kirjava kokemus kilpailusta, työstä ja koulutuksesta. Kun odotamme tutkijoina, toimittajina ja poliitikkoina jotain tältä kouluhauissa epäonnistuneelta, työelämänkynnyksen korkeana tai etäisen viileänä kokevalta tai omia voimiaan epäilevältä tai fundeeramalta ryhmältä, on oltava tarkkana ja keskusteluin avattava polkuja nuorten kulttuureihin.

Kuten nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän kokoonpano ja raportin lähteet osoittavat, päättäjiltä puuttuu kylmän talous- ja koulutusfaktatiedon systeemisen sumeuden ylittävää eksistentiaalisempaa nuorten arkea ja kulttuureja ymmärtävää tutkimustietoa, eikä sellaista edes raportissa esitetä lisättäväksi. Raporttia on retorisesti ryyditetty Allianssin keräämän nettikyselyn avovastausfragmenteilla.

Monet Yhteiskuntatakuu 2013 raportin toimet lisäävät komeasti dialogisia työelämäohjaus-, starttityöpaja- ja etsivän nuorisotyön resursseja. Näistä yhteyksistä puuttuvat kuitenkin nuorten kokemusta ja viranomaiskontaktia koskeva tutkimus ja primääriaineistot. Työryhmäraportin kategoriat kouluttautumisen esteiden ja motivaatio-ongelmien tai syrjäytymisen taustafaktoreiden analyysissä ovat väliin sekavat, mittaavat eri asioita ja perustuvat viranomaiskäsitteistöön (reliabiliteetti- ja valiliditeettiongelmat).

Myös monet viestit TEM:n hallinnosta ja asiakastyöstä kertovat, että palveluiden monipuolistaminen ja asiakasviestinnän verkkopalveluiden kehittäminen ja virtaviivaistaminen eivät yksin auta, kun yritetään löytää aikaa, kulttuuris-sosiaalisia siltoja ja selkopalveluja erilaisille nuorisoryhmille - siis refleksiivisiä nuorisotyön ja työllistämispolitiikan malleja. Myötäeläminen vaatii toimintatavallista reformia - ei vain instituutioiden vahvistamista ja kattavuuksien laajentamista. Ja refleksiivisyydellä, jos jollakin, on räätälöivä hintansa - mutta se kalpenee, kun toiset ja kolmannet vaihtoehdot jätetään käyttämättä nuorten poluilla, ja institutionaaliset riippuvuudet astuvat liiaksi voimaan. Kyse on myös ohjauksesta ja resursseista, joilla työtä jaetaan sukupolvittain. Nythän suurin osa työttömistä ja aktiivisista nuorista on hyvin koulutettua - kokemus-, palkkatyöverkosto- ja luottamuspääomasta työmarkkinoilla on nuorilla katkera pula!

Nuorisokiintiötä ja mielikuvituksellista mentorointia

Historiallinen sukupolvikompromissi voisi olla kaikkien isojen työpaikkojen nuorisokiintiöt, joissa luovalla tavalla yhdistettäisiin mestari-kisälli-instituutioita saksalaisten ihmeiden hengessä! 1990-luvun kriisi opetti meille hätätöiden ja sosiaalisen oppimisympäristön mielessä tätä työpaja- ja oppisopimuslinjaa - nyt näitä voitaisiin kehitellä toisessa potenssissa vaikkapa rinta rinnan saksalaisen Jugendamtin kanssa, sen uusimmat köyhäilevät kisälli-ideat haudaten?  Vantaan kaupungin tuetun oppisopimuskoulutuksen huikeat tulokset olivat työryhmän tiedossa ja osoittavat, kuinka paljon potentiaalia oppisopimusajatteluun voi liittyä. Täältä voisi löytyä myös positiivista kustannuslaskentaa kansantalouden kestävyyskäyrille - miljoonilla itsensä perustelevasta "syrjäytymiskustannusalgebrasta" puhumattakaan.

Positiivinen joustavuus ja mestariohjauksen innovaatiot itse työpaikkaorganisaatioiden sisällä voisivat imponoida työn jakamista monessa suhteessa - osapäivä- ja siviilipalvelustyöstä perheiden ja sukupolvittaisen työnjaon suuntaan. Työn sosiologia tuo esille ikäryhmien erilaiset tarpeet työajan ja sen rasittavuuden suhteen - millä on taas suhde kestävyysongelman ratkaisuun.  Työelämän joustavien sekatyömiesvaatimusten rinnalle ja ohi ovat tulleet joustavat moniosaajataidot ja suhdanteissa rajusti muokkautuvat taitovaatimukset, joille "learning-by-doing" -oppimisympäristöt ovat myös luontevia. Uudenlaiselle koulutukselle on hurjat vaatimukset - varmasti myös asenteissa on ongelmia. Edelleen tavoitellaan pysyviä valmiuksia, koko elämän kilpailukykyisiä todistuksia eikä uskalleta turvata refleksiivisiin valmiuksiin, "avoimiin-yliopistoihin", elämänpoliittiseen oppisopimuksen ja uusien työympäristöjen valintaan ja vaihtoon. Minkälaiselle poliittiselle mielikuvitukselle ja työnjaolle annamme tilan?

Työryhmän raportin esipuheessa otetaan talkoiden ja policy-kokonaisuuden annetuksi mobilisoija - ja legitimaatioperustaksi "Public-Private-People-Partnership" -malli. Vaikka esitys ja työryhmäkomppa asiantuntijaluetteloineen on talkoohistoriallinen saavutus ja siitä voi puhua pitkään, kysytä pitää myös mikä tämä malli tänä päivänä on? Itse valtio-opillisena eksegeetikkona lukisin sitä kehityspolitiikan tai kestävän kehityksen ajatuksena, mutta nythän se oikeuttaa korporaatioiden ja valtionhallinnollisten sektoreiden sekä muutaman kumppanityömallin yhteistyöhanketta, mikä toteutetaan poliittisen hallituksen toimeenpanemana. Nuorten eri ryhmien etujen ja elämäntapa-arvojen kunnioittaminen ja ajaminen ja samalla sukupolvipolitiikan ristiriidat ovat aivan liian kuuma ja moderni peruna käsiteltäväksi valtion parlamentaarisen vastuun virkamies-talkootehtävänä ja korporaatioiden siunauksella.

Kari Paakkunainen
Kirjoittaja on valtio-opin yliopistonlehtori ja nuorisotutkija.

Nuorten syrjäytyminen -teemasarjan pääsivulle.