Nuorten työpajatoiminta kunniaan

Osallistuminen eduskunnassa nuorten syrjäytymistä käsittelevään seminaariin 27. maaliskuuta oli minulle mieluisa tehtävä. Minulla on kaksi nuorta kotona miettimässä, mitä alkaisivat tehdä isona ja miten hoitaisivat asian. Väliin ei voi mennä sanomaan, että näin tein itse nuoruudessani. Maailma on muuttunut niistä ajoista, vaikkei sitä itse ehkä oikein ole huomannut.

Olen ollut työnantajana ravintola-alalla jo parikymmentä vuotta ja huomannut sieltä katsoen, kuinka vaatimustaso on kasvanut koko ajan. Ajankäytön hallintaa, työn vaativuuden arviointia ja vaatimustason nostamista tuottavuuden nimissä; tämä on ollut jo pitkään luonnollinen kehitysprosessi. Ovat muuten samoja asioita, joita juuri nyt valtion hallinnossa yritetään saada toteutettua valtion tuottavuusohjelmalla. Tulos on se, että nuoren on yhä vaikeampi päästä töihin ilman aikaisempaa työkokemusta. Siinä missä ennen oli työpari tekemässä työt, on kasvavien kiireiden keskellä usein enää yksi ihminen kiiruhtamassa. Kynnys työn aloittamiseen on joka päivä korkeammalla ja paineet oikeasta suorittamisesta kasvavat nuorelle työntekijälle.

Helposti voisi sanoa, että näinhän sen osittain kuuluukin mennä. Toki olen ravintoloitsijana jokseenkin samaa mieltä, mutta kun asian huonot puolet listataan mukaan, en ole enää niin varma kokonaisuuden toimivuudesta. Asia on nimittäin johtanut siihen, että enää töihin kelpuutetaan vain paras a-ryhmä ja ne nuoret, jotka eivät selviä askareistaan samassa tahdissa, jäävät ikään kuin ikuisiksi avustajiksi ja työnhakijoiksi. Olen huomannut asian vuosien varrella palkatessani nuoria töihin. Nuoret, jotka eivät täytä kaikkia menestymisen ulkoisia kriteereitä, alkavat helposti myös itse uskoa omaan epäonnistumiseensa eivätkä siten uskalla tai kehtaa taistella paikkansa puolesta.

On varsin kannatettavaa tukea nuorten työpajatoimintaa. Oman polun etsiminen ja uuteen alkuun pääseminen vanhemman ja kokeneemman kanssa on hyvä ajatus. Tuki oikeassa paikassa oikeaan aikaan saattaa pelastaa omaa paikkaansa etsivän nuoren koko tulevaisuuden. Emme useinkaan tule ajatelleeksi, kuinka vaikeata se alkuun pääseminen on tämän päivän suorituskeskeisessä maailmassa. On itsestään selvää, että kaikilla nuorilla ei ole Matti Nykäsen ponnistusvoimaa, missien viehätysvoimaa ja Teräsmiehen selviytymistaitoja. Oman polun etsiminen on toisille vaikeampaa kuin toisille. Mikäli punaisen langanpään hukkaa jo nuoruusvuosina, niin miten sen sitten itse pystyisi löytämään, kun ongelmat alkavat kasaantua.

Mielestäni valtion ja kuntien tulisi yhdessä kehittää lisää toimia, joilla ne pystyisivät helpottamaan nuorten työmaailmaan sijoittumista. Nuoruudessani naurettiin sille, että kun kunnan miehet kaivoivat monttua, niin yksi kaivoi ja kuusi ilkkui montun reunalla. Nyt yksi kaivaa edelleen ja kuusi odottaa kotona, että joku soittaisi töihin. Sosiaalinen yhteisöllisyytemme onkin mielestäni hieman kateissa. Mikäli kunta pystyisi valtion ja työpajatoiminnan tuella tarjoamaan sosiaalisin perustein työpaikkoja, olisi se hyvä apu syrjäytymisuhan alla oleville nuorille. Se auttaisi työpajatoimintaa sijoittamaan nuoria lähemmäksi työelämää, kunnan palvelukseen. En sano tätä halventaakseni kunnan työntekijöiden työpanosta, mutta loppujen lopuksi kunnalle kuitenkin lankeaa se viimeinen lasku, mikäli nuori syrjäytyy. Se ei olisi keneltäkään pois, eikä mielestäni vääristäisi kilpailua, käsiä kunnilla tarvitaan aina. Minusta olisi todella hienoa, jos kunta pystyisi antamaan vetoapua sitä tarvitsevalle. Tämän uskallan, itsekin kunnallisessa palolaitoksessa kaksikymmentä vuotta ahkerasti palvelleena palomiehenä, ylpeänä todeta.

Jari Larikka
kansanedustaja (kok)