Nuorten huumeiden käyttö vähentynyt - uusi sukupolvi, uusi suunta?

Viimeaikaisissa kyselytutkimuksissa on havaittu, että huumeiden käyttö ei ole enää 2000-luvun alun jälkeen kasvanut. Asetelma on hyvin erilainen kuin 10 vuotta aiemmin, jolloin huumeongelman pelättiin räjähtävän käsiin. Tuoreimmat, Stakesin alkoholipaneelitutkimuksen yhteydessä tehdyt havainnot viittaavat siihen, että huumeiden kokeilu ja käyttö olisivat selvästi vähenemässä (Hakkarainen & Metso 2006). Erityisen merkille pantavaa on se, että alle 25-vuotiaiden huumekokemukset ovat vuoden 2003 jälkeen vähentyneet. Vuosina 2004 ja 2005 tämänikäisistä nuorista 18 prosenttia ilmoitti käyttäneensä joskus elämässään kannabista, kun vastaava osuus on aiempina vuosina ollut 24–25 prosentin luokkaa. Kannabis on huumausaineista yleisin, ja siksi sen suosion kehitys antaa hyvän yleiskuvan koko huumetilanteen kehityksestä. Myös nuorten bailaushuumeina suosimien amfetamiinin ja ekstaasin käyttö vaikuttaisi vähentyneen. Samansuuntaista kehitystä on ollut havaittavissa myös muualla. Esimerkiksi Ruotsissa käyttö on vähentynyt, vaikka huumeiden hinnat ovat laskeneet. Vahvistusta tälle suomalaiselle trendille odotetaan ensi kevään aikana tehtävistä, isoihin aineistoihin perustuvista analyyseista, mutta joitain pohdiskeluja voidaan jo nyt virittää.

Huumetrendin kääntyminen laskuun johtunee useista eri tekijöistä. Niistä keskeisimpiä lienevät nuorisokulttuurissa tapahtuneet muutokset, uuden sukupolven esiinmarssi ja uudenlainen valistus.

Uusi sukupolvi ja myöhäismoderni nuorisokulttuuri

Niin kutsuttu toinen huumeaalto alkoi, kun 1970- ja 1980-luvulla syntynyt ja myöhäismodernin kulutuskulttuurin ilmapiirissä varttunut sukupolvi kiinnostui huumekokeiluista ja liitti ne osaksi uutta juhlimiskulttuuria (Partanen & Metso 1999; Hakkarainen & Metso 2003). Kyseessä oli kansainvälinen trendi, jonka arveltiin periytyvän ylisukupolvisesti (esim. Salasuo 2004). Useissa tutkimuksissa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa arveltiin huumeiden käytön kasvun olevan pitkäaikainen ilmiö ja käytön tasaantuvan pysyvästi korkealle tasolle. Tätä kehitystä on kuvattu muun muassa huumeaaltometaforasta ammennetulla sloganilla ”veden pinnan pysyvä nousu” (Seppälä & Salasuo 2001). Tuoreimpien tulosten valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että uusi nuorten ikäpolvi ei enää olisi yhtä kiinnostunut huumeista. Yleisemmin voi jopa esittää uuden nuorisopolven kiinnostuksen kaikkia päihteitä kohtaan vähentyneen, sillä vähenevä kiinnostus on näkynyt alkoholin ja tupakan kohdalla jo vuosituhannen taitteesta saakka (Rimpelä ym. 2005).

Pekka Hakkarainen ja Leena Metso (2003) nostavat artikkelissaan Huumeiden käytön uusi sukupolvi esille huumeiden kokeilun ja käytön kytkeytymisen tiettyihin sukupolviin. Sukupolvella tarkoitetaan tässä yhteydessä tiettyä ikäryhmää, joka on syntynyt suunnilleen samana aikana, samanlaisiin historiallisiin ja kulttuurisiin olosuhteisiin. Heidän toimintansa pontimena on sukupolvelle yhteinen kokemus omasta ajastaan. Ensimmäisessä huumeaallossa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa kokeilu ja käyttö painottuivat 1940- ja 1950-luvulla syntyneiden piiriin. Vastaavasti 1990-luvun toisen huumeaallon kokeilijat ja käyttäjät olivat pääosin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa syntyneitä. Toinen huumeaalto nousi korkeuksiinsa heidän keskuudessaan. Hakkarainen ja Metso päättivät artikkelinsa vuonna 2003 kysymällä, tulevatko seuraavat ikäluokat liittymään tähän sukupolveen ja sen huumetrendiin, vai ottavatko ne itselleen uuden suunnan. Nyt näyttäisi siltä, että uusi nuorisoikäpolvi olisi luomassa uudenlaista suuntaa oman sukupolvensa huumeiden käytölle. Irtiotto aiempien sukupolvien toimintamalleihin ja oman sukupolven uuteen itsemäärittelyyn, vaikka se ei tietoista olisikaan, toistuu yleensä tietyin väliajoin.

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa syntyneen sukupolven nuorisokulttuurisesta maisemasta on mahdollista löytää elementtejä, jotka selittävät päihteiden kokeilussa ja käytössä tapahtuneita muutoksia. Erityisen vahvana juonteena 2000-luvun nuorisokulttuurista keskusteltaessa on ollut individualismin korostuminen ja nuorten identiteettityö. Molempien kohdalla vaikuttaa siltä, että nuoret pyrkivät mahdollisuuksiensa puitteissa kehittämään itseään, yksilöllisyyttään, aloitteellisuuttaan ja toimia itsenäisesti (Partanen 2005; Salasuo 2006) Nuorten keskuudessa vallitseva ”olen mitä haluan” ja ”teen mitä haluan” -eetos näyttää muuttavan aiemmin tärkeän ryhmäpaineen dynamiikkaa. Yksilöllisyys ja erilaisuus eivät ole vain hyväksyttäviä asioita vaan suorastaan vaatimuksia. Näin esimerkiksi päihteisiin ja päihteettömyyteen liittyvät ratkaisut muuttuvat ryhmätoiminnan sijaan kunkin yksilöllisiksi valinnoiksi (ks. Hoikkala & Paju 2002).

Samaa kehitystä edistää kollektiivisten nuorisoliikkeiden ja alakulttuurien pirstoutuminen. Tiukasti normittavat alakulttuurit vaikuttavat muuttuneen löyhemmiksi tyylisuuntauksiksi, joiden piirissä ei ole enää voimakkaita päihdenormeja, vaan näiltäkin osin yksilön omat valinnat korostuvat. On mahdollista, että alakulttuurien sisäisen yhtenäisyyden murtuessa aiemmat traditiot ja merkitykset ovat saaneet uudenlaisia tulkintoja. (Salasuo 2006.) Näin esimerkiksi tietyt musiikkityylit, kuten vaikkapa reggae ja tekno, eivät enää kytkeydy nuoren sukupolven silmissä aiemmalla tavalla huumeisiin.

Uusi julkisuus ja ”hörhöimpakti”

Suomalainen huumausainekeskustelu on saanut 2000-luvun alussa uusia piirteitä. Perinteinen mustavalkoinen asetelma on rikastunut muutamilla välisävyillä. Julkisuudessa huumeiden kokeilua ja käyttöä ei ole tarkasteltu ainoastaan ongelmakehyksestä käsin, vaan näkyviin on tuotu myös paremmin nuorten ja nuorten aikuisten arkitodellisuuteen ankkuroituvia puheenvuoroja (Salasuo 2004). internetin huumekeskusteluissa näkökulmia on törmäytetty oikein kunnolla. Aikaisempaa moniäänisempi puhe on ollut omiaan purkamaan huumeisiin liitettyä ylenmääräistä kauhistelua ja kielletyn hedelmän leimaa. Uudenlaista suhtautumista huumeisiin on saattanut luoda myös ilmiö, jota voisi kutsua vaikkapa ”hörhöimpaktiksi”. Julkisuudessa tunnettuja huumeiden käyttäjiä ja ex-käyttäjiä on esitelty mediassa tosi-tv:n lähestymistapaan, siis arjen tilanteiden kautta. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat Ozzy Osborne ja Andy McCoy. Hoippuvat, tärisevät ja riutuneet ex-käyttäjät saattavat synnyttää hilpeyden lisäksi huumeiden vastaista mielialaa: ”en halua tulla tuollaiseksi”. Medialla on keskeinen rooli mielikuvien synnyttämisessä ja ylläpidossa. Hieman paradoksaalisesti aiempaa arvovapaampi huumeiden käyttäjien esittäminen on omiaan rakentamaan uudenlaista kielteistä kuvaa käytön seurauksista.

Valistus ja politiikka

Huumevalistuksen vaikutuksista ei ole olemassa luotettavaa näyttöä. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa ehkäisevässä päihdetyössä on otettu käyttöön selvästi aiemmasta poikkeavia metodeja, joilla saattaa olla vaikutusta huumekokeiluihin ja käyttöön. Muutosten taustalla ovat huumepolitiikan muuttuneet painotukset, joista erityisesti haittojen vähentämispolitiikan suuntaus on saanut pysyvän jalansijan. Uuden poliittisen orientaation taustalla on pyrkimys vaikuttaa käytöstä aiheutuvien haittojen minimointiin. Tämä on lisännyt huomattavasti ehkäisevän päihdetyön keinovalikoimaa. Uusina merkittävinä päihde-ehkäisyn muotoina ovat terveysneuvontapisteet ongelmakäyttäjille ja kohdennettu valistus viihdekäyttäjille. Uusina instrumentteina valistuksessa on myös alettu hyödyntää internetiä, ainekohtaista riskitiedon välitystä, käyttäjäkulttuuriin räätälöityjä terveysinfoja esimerkiksi festareilla ja yökerhoissa sekä tehostettua hoitoon ohjausta. Tekeminen näkyväksi tuo arvioitavaksi ja samalla vähentää salamyhkäisyyttä ja mystifiointia.
Siirtyminen uudenlaiseen valistukseen houkuttelee pohtimaan nuorten ja valistuksen välistä suhdetta. Aiemmin vallitsevassa asemassa oli huumeiden demonisointiin pohjautuva valistus, jonka arveltiin pitävän nuoret erossa huumeista erilaisin pelottelukeinoin. Käytön kasvaessa, käyttökulttuurien moninaistuessa ja uusien aineiden ilmetessä valistuspuhe karkasi kuitenkin kauas nuorten arkitodellisuudesta (Salasuo 2004).

Uudenlaisessa valistusotteessa nuorten oman kulttuurin, aineiden välisten erojen ja erilaisten käyttäjätyyppien huomioiminen ovat tuoneet uskottavuutta huumevalistukseen. Nuoret eivät ole enää henkilöitä, joihin haluttu asenne ”ruiskutetaan”, vaan aktiivisia ja tietoisia toimijoita, joihin puree paremmin heidän oman arkikokemuksen muotoon tarjottu viestintä. Massiivisin yksittäinen näistä lähtökohdista masinoitu valistushanke oli Terveyden edistämisen keskuksen Huumeviestintä ja paikallistoiminta -hanke (v. 2001–2003), joka tunnetaan ehkä paremmin sen nettisivustoon viittaavalla nimellä Kokototuus/Puolitotuus.com. Vaikka valistuksen todellisten vaikutusten arviointi on hankalaa, ja yllä esitetyistä pohdiskeluista ei ”mitattua” näyttöä ole olemassa, selvää kuitenkin on, että ennaltaehkäisyyn on panostettu aikaisempaa enemmän ja myös jossain määrin uudella tavalla.

Lopuksi

Kuten artikkelin alussa huomautettiin, huumetrendin uusin suunta kaipaa vielä vahvistusta isommasta tutkimusaineistosta. Lisäksi tulee muistaa, että vaikka suunta saisikin vahvistuksen, sen pysyvyydestä ei ole takeita. Huumeet saattavat saada uusia merkityksiä ja suunta saattaa kääntyä nopeastikin. Silti yhtä tärkeää kuin pohtia lisääntyneen huumeiden käytön syitä olisi käydä keskustelua myös laskevaan trendiin vaikuttavista tekijöistä. Se avaa näkökulmia muun muassa siihen, olemmeko tehneet jotain sellaista, jolla on ollut vaikutusta suotuisaan kehitykseen.

Tässä keskustelunavauksessamme esille nostettujen tekijöiden lisäksi on syytä muistuttaa yhteiskunnallisista eroista huumekuvioiden takana. Yhteiskunnallisen polarisaation voimistuessa kasvaa ero niiden nuorten välillä, jotka suhtautuvat vakavasti tulevaisuuteen, sekä niiden, joiden kohdalla ongelmat kasaantuvat. Tämä saattaa luoda heikommin pärjäävien keskuuteen ”hällä väliä” -asenteen, joka pitää sisällään myös huumeiden käytön osana huono-osaisuutta. Tämän suuntaista kehitystä on nähtävissä jo alkoholin kohdalla (Koskinen ym. 2005). Laskevan huumetrendin myötä huumeiden käyttö voi paikantua erityisesti syrjäytyneiden nuorten ryhmiin, joissa sekä alkoholilla että huumeilla on entistä korostuneempi merkitys. Hoidossa olevien tai toipuvien nuorten huumeiden käyttäjien elämäntarinoissa narkomaaniksi tulo saattaa esiintyä joskus jopa tietoisena tavoitteena.

Pekka Hakkarainen
ryhmäpäällikkö, Alkoholi- ja huumetutkimusyksikkö, Stakes & Mikko Salasuo, Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Lähteet

Hakkarainen, Pekka & Metso, Leena (2003) Huumeidenkäytön uusi sukupolvi. Yhteiskuntapolitiikka 68 (3), 244–256.

Hakkarainen, Pekka & Metso, Leena (2006) Nuorten huumeiden käyttö on vähentynyt. Dialogi 7/2006, 36–37.

Hoikkala, Tommi & Paju, Petri (2002) Sukupolvitutkimus ja nuorisopolitiikka. Teoksessa Heikki Silvennoinen (toim.) Nuorisopolitiikka Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 25 & Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 29.

Koskinen, Seppo & Kestilä, Laura & Martelin, Tuija & Aromaa, Arpo (toim.) (2005) Nuorten aikuisten terveys. Terveys 2000-tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaiden terveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä. Helsinki: Kansanterveyslaitos.

Partanen, Juha & Metso, Leena (1999) Suomen toinen huumeaalto. Yhteiskuntapolitiikka 64 (2), 143–149.

Partanen, Juha (2005) Demokraattisen yhteiskunnan antropologiaa. Yhteiskuntapolitiikka 79 (4), 451–455.

Rimpelä, Arja & Rainio, Susanna & Pere, Lasse & Lintonen, Tomi & Rimpelä, Matti (2005) Tupakkatuotteiden ja päihteiden käyttö 1977–2005. Nuorten terveystapatutkimus 2005. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Salasuo, Mikko (2004) Huumeet ajankuvana. Huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Helsinki: Stakes, tutkimuksia 149.

Salasuo, Mikko (2006) Atomisoitunut sukupolvi. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuurinen maisema ja nuorisotyön haasteita. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 6/2006.

Seppälä, Pauliina & Salasuo, Mikko (2001) Aaltoja vai vedenpinnan pysyvää nousua? Yhteiskuntapolitiikka 66 (1), 7175.