Nuorisotyötä on tehtävä - kenen ehdoilla?

TUHTI 9 -seminaarin päättänyt paneelikeskustelu Nuorisotyötä on tehtävä? jätti mieleeni pari kysymystä siitä, kenelle nuorisotyö 2000-luvun Suomessa kohdistetaan ja varsinkin kenen ehdoilla sitä tehdään?

Lähdetäänkö siitä periaatteesta, että tarjotaan tavallisille toppahousunuorille mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, jolloin odotusarvona olisi ongelmien ennaltaehkäisy? Toinen vaihtoehtohan on pyrkiä rajapinnoille, tunnistaa ongelmat niiden varhaisessa vaiheessa ja toimia siten matalan kynnyksen korjaavana työnä. Kuntatasolla tässä vaihtoehdossa liikutaan toki jo sosiaalityön sektorilla ja paikataan sen puolen prosentin osuudella kunnan vuosibudjetista sosiaali- ja terveyden viittä-kuuttakymmentä prosenttia.

Kolmas vaihtoehto on olla tekemättä minkäänlaisia valintoja ja pyrkiä tarjoamaan kaikille kaikkia palveluja yhdenvertaisesti, niin kuin suurimmassa osassa kuntia nykypäivänä tehdäänkin. Ongelmaa ei synnykään niin pitkään kuin osallistuva ryhmä pysyy tasapainossa. Muutaman kymmenen tavisnuoren ryhmä kannattelee yllättävänkin suuren joukon erityistä tukea tarvitsevia ikäkumppaneitaan, ja tällöin toiminta palvelee kokonaisuutta erinomaisesti. Ongelma syntyykin lähinnä silloin kun haastavien nuorten prosentuaalinen osa kasvaa ryhmässä liian suureksi. Väittäisin, että tässä tilanteessa siirrytään valitettavasti perinteiseen valvojan työhön ja voidaan unohtaa tavoitteellinen kasvatustyö niin taviksien kuin myös haastavampienkin nuorten osalta.

On yhtä kaunis ajatus kuin Neuvostoliitto-vainaa, että ammattitaitoinen asiansa osaava ohjaaja kykenee tilanteessa kuin tilanteessa luomaan ryhmään luottamuksellisen ja kasvatuksellisen suhteen. Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi koululaitoksessa erityisryhmien koko on 5–10 oppilasta, joiden kanssa puuhastelee muutama ammattikasvattaja. Nuorisotyössä suhde voidaan pitää keinotekoisesti sopivana projektiluonteisissa toiminnoissa, joissa ryhmien rakennetta ja kokoa voidaan kopeloida niihin osallistuvista nuorista riippuen. Ongelmatilanne syntyy lähinnä nuorisotilatyössä, varsinkin avoimien ovien toiminnoissa, joihin kaikki nuoret ovat perinteisesti olleet tervetulleita sellaisina kuin ovat. Tällöin saattaa syntyä tilanne, jossa asiakasryhmään voi kuulua luokallinen vanhan liiton tarkkisnuoria (ESY-opetus), täydennettynä muutamalla nuorella mukautetusta opetuksesta (EMU-opetus) jonka päälle lisätään vielä pari luokallista perustaviksia. Realistinen työntekijäresurssi tässäkin tilanteessa on kuitenkin useimmiten 1-2 työntekijää, jolloin tilanteen kuormittavuus voi nousta yllättävänkin korkeaksi.

Tietenkin vastaus on, että sehän meidän työtämme on. Kuitenkin on vakavasti mietittävä, millä keinoin työstä saadaan paras tulos irti. Tarkoitus ei tietenkään ole, että toiminta suunnataan vain leppoisille lettipäätytöille ja lennokkikerhon pojille, mutta on tilaus ja tarve kohdistaa toimintoja myös heille. Selvää on, että kynnys toimintojen eväämiseen keneltäkään nuorelta, oli sitten miten haastava tahansa, on äärimmäisen korkea eikä tämänkaltaista päätöstä voi tehdä kuin tapauksessa, jossa nuori voidaan ohjata muihin tukipalveluihin.

Toinen perustavalaatuinen kysymys on: Millainen nuorten osallisuus on arvokasta, ja kuka sen määrittelee? Onko arvokkaampaa, että lumilautanuoret lapioivat hyppyrin ja rakentavat laudoista boxin kuin vaikka nuorten osallistuminen valtakunnallisen koulutustapahtuman järjestämiseen aikuisten kanssa? Onko osallisuus jalompaa, jos se syntyy ilman aikuisten ohjausta, vai piileekö ohjauksessa aina pieni demoninen mahdollisuus johdattelusta? Eikö perimmäisen kysymyksen kuitenkin kuuluisi liittyä osallisuuden tunteeseen ja sen vahvistamiseen? Onko oikein antaa nuorten sössiä projektinsa pahasti, jos onnistuminen voitaisiin saavuttaa aikuisen ohjailulla, vai astutaanko taas johdattelijan rooliin? Onko arvokkaampaa saada sataprosenttisen aito osallisuuskokemus ensimmäisestä lapion pistosta viimeiseen vasaran napaukseen kuin osallistua vaikka tapahtuman järjestämiseen roolilla, jota ei hallitse, mutta jota tuetaan? Missä pisteessä aikuisen rooli muuttuu mahdollistajasta hyväksikäyttäjäksi?

Jos nuorisotyö jotain tarvitsee 2000-luvulla varmasti, niin se on arvokeskustelu.

Antti Liukkonen
nuorisotyöntekijä
Mikkelin kaupunki