Nuorisotutkimuksen Mauno Ahoset

Markku Soikkelin alustus ”Tutkimustulosten soveltaminen käytännössä” Allianssi-risteilyllä 2008 herätti nuorisotyön tutkijan pohtimaan laajemmin omaa tutkijapositiotaan yhteiskunnallisena vaikuttajana. Nuorisotutkimuksessa tutkijoiden asenteita voisi ehkä kuvata karrikoidusti pikemminkin Soikkelin kuvaamiksi ”Mauno Ahosiksi”, kuin ”suuriksi vaikenijoiksi”. Mauno Ahonen toimii lausuntoautomaatin tavoin ja kommentoi kaikkea nuoruuteen ja nuoriin liittyviä ajankohtaisia ilmiöitä. Tiedotusvälineet ja asiantuntijan kommentointia kaipaavat tahot kääntyvät Ahosen puoleen hanakasti. Toimituksissa toisin sanoen tiedetään tarkalleen Mauno Ahosen profiili. Kullakin tieteenalalla on varmaan omat maunoahosensa, ja kiinnostavaa onkin pohtia, miten tietyt tutkijat valikoituvat julkisuudessa esimerkiksi nuorisotutkimuksen asiantuntijoiksi ja toiset eivät. Minkälainen tarina pitää kertoa, jotta tulee kuulluksi? Ja kuinka paljon omaan julkiseen asemaansa pystyy tutkijana vaikuttamaan? Kaikkien tutkijoiden persoona ei taivu julkisuudessa esiintymiseen, ja voihan vaikuttamistyötä tehdä myös kirjoittamalla.

Nuorisotutkimuksen profiloituminen tiettyihin Mauno Ahosiin piirtää kuvaa nuorisotutkimuksen yleisestä luonteesta. Ja julkisuudenkin kannalta nuoruutta pohtivat tutkijat ovat erityistä herkkua. Tieteenfilosofi Kristina Rolinin (2006, 20) huomio siitä, että ”tietoisuus oman asiantuntijuuden rajoista on hyvän tieteentekijän merkki” pätee myös nuorisotutkimukseen. Nuorten ja nuorisotyöntekijöiden kannalta Mauno Ahoset voivat olla myös ärsyttäviä. Mieleen muistuu teini-ikäisen pikkusiskoni kommentti voisia sitten, ”taas tuolla telkkarissa on joku ärsyttävä nuorisotutkija tulkitsemassa meidän asioita”.

Kentän ihmiset voivat puolestaan olla sitä mieltä, että tutkijan tulkinnoista suodattuu ainoastaan tutkimuskohdetta kielteisesti kuvaavat seikat. Toisaalta, kuten Soikkeli huomauttaa, se, että ”tekijöiden parissa on olemassa preferenssi, että valistuksen pitäisi olla myönteistä, ei kielteistä” ikään kuin aliarvioi vastaanottajien arviointikyvyn. Päihdevalituksen kohdalla ihmiset pitävät enemmän kriittisestä ja negatiivisväritteisestä valistuksesta kuin romantisoivasta lähestymistavasta. Nuorisotyön tutkimuksen kohdalla voisikin kysyä, kuinka esittää nuorisotyöhön kohdistuvaa kritiikkiä siten, että se toimii rakentavasti, eikä peitä alleen kaikkea hyvin tehtyä työtä. Tämä on erityisen ajankohtainen kysymys esimerkiksi rasisminvastaisen nuorisotoiminnan kohdalla.

Tutkijan yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttaa myös emoyhteisön yhteiskuntasuhteet. Nuorisotutkimuksessa ja nuorisotutkimusverkostossa on aivan erityinen agenda, joka rohkaisee tutkijoita ottamaan kantaa ja myös harjoittamaan vahvasti soveltavaa tutkimusta. Ongelmaksi tämä koituu siinä vaiheessa, kun tutkija on tekemisissä toisten emoyhteisöjensä tai yleisöjen kanssa, esimerkiksi yliopistolaitoksen, jossa soveltavaa tutkimusta ei ehkä arvosteta yhtä paljon tieteellisen tiedonkeruun ja tutkijaposition ihanteina. Ristiriitainen tutkijanpositio johtaa kuitenkin parhaimmassa tapauksessa siihen, että tutkija joutuu perustelemaan omia tutkimustavoitteitaan jatkuvasti sekä kantaaottavuuttaan tai kantaaottamattomuuttaan suhteessa tutkittavaan ilmiöön tai tutkittaviin.

Nuorisotutkimusta tuntuu hiertävän aivan erityisellä tavalla jako ”puhtaan” akateemisen ja soveltavan tutkimuksen välillä (esim. Suurpää 2007). Soikkelin havainto siitä, että eräänlainen ihannetilanne olisi tiedon virtaaminen edestakaisin teoreettisen ja soveltavan välillä, on osuva. Tutkijan näkökulmasta tämä tarkoittaa myös kykyä ottaa etäisyyttä tutkittavaan kenttään, mutta myös tarpeen tullen lähestymistä.

Veronika Honkasalo
tutkija
Nuorisotutkimusverkosto/ Suomen Akatemia

Lähteet

Rolin, Kristina (2006) ”Voiko soveltava yhteiskuntatiede olla arvovapaata?” Teoksessa Rolin, Kristina; Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa ja Henttonen, Elina (toim.) Soveltava yhteiskuntatiede ja filosofia. Helsinki: Gaudemus, 16–35.

Suurpää, Leena (2007) ’Editorial’, Young 2007(1): 5–7.