Nuoret ja taide, Myrsky ja laineet

Taiteen ja yhteiskunnan suhteen eräs nyky-ilmenemismuoto on taiteistuminen. Taide ilmaantuu milloin minnekin ja syntyy uusina hahmoina. Suomen Kulttuurirahaston käynnistämän nuorisohanke Myrskyn kaltaiset projektit edistävät osaltaan taiteistumista. Myrskyn avulla taide tulee entistä useampien ulottuville ja osaksi heidän elämäänsä. Samalla se menettää ja uusintaa laatujaan. Toisinaan taide näyttää muuttuvan toimenpiteeksi. Silloin se ehkä toimii välineenä – mutta onko se sitten enää taidetta?

Taide on tila. Taide on tapahtumisen paikka, se luo tiloja toteutuessaan. Taiteen välittömään läheisyyteen syntyy vaihtoehtoisia kuulemisen ja kuuntelemisen, katsomisen ja näkemisen toimintoja. Taide on toisin havaitsemista ja siitä syntyviä mahdollisuuksia. Tämänpäiväinen taide välttää taiten fakta ja fiktio -tyyppisiä rajauksia. Taide pelaa ja leikkii todellisuudella ja tunnustuksellisuudella, näin myös Myrskyn synnyttämissä esityksissä ja tapahtumissa, kuten Nuoret ja taide -seminaarissa, saatiin todistaa.

Kun Myrskyn tapaisia hankkeita esitellään ja niistä tehdään tutkimusta, on haasteena löytää sanoja taiteen tapahtumiselle, sille mitä se on keskeneräisenä, elävänä ja vaikuttavana. Tämä käy entistä haastavammaksi, kun taiteellisen toiminnan tavoitteena ei ole lopputulos vaan prosessi ja kun tutkimuksen kohteena on juuri prosessi.

Nuoret ja taide -seminaarissa asiantuntijapuheenvuorot valottivat Myrsky-hanketta useista suunnista. Suomen Kulttuurirahaston tuella käynnistetyissä taidehankkeissa nuoret työstävät löytämiään aiheita omilla ehdoillaan, ammattitaiteilijoiden avulla. Lopputuloksen sijaan tärkeää on toiminta, taide on hankkeissa voimaannuttamisen väline, näin toimintaa luonnehdittiin. Mutta kenelle taide on väline? Entä kenelle se on taidetta? Miten näiden projektien toiminta eroaa taiteellisesta toiminnasta?

Taiteen luonteeseen kuuluu, ettei se pysy pelkkänä välineenä vaikka se ensin olisikin sitä, eikä se suostu rajautumaan sektoriksi analyyseissa. Taiteen tapa on vuotaa yli, laajentua, elää (ja joskus kuolla). Tästä voi päätellä, että taiteella on enemmän merkityksiä yhteiskunnassa ja inhimillisessä todellisuudessa kuin osataan havaita, ja niin pitää ollakin. Taiteen luonteeseen kuuluu sekin, ettei sitä voi kokonaan määritellä. Miksi se on niin?

Taide on kasvupaikka. Se on kasvuympäristö ja tila, jossa kuvitellaan ja leikitään. Taiteellinen toiminta on mahdollisuuksien ja innostumisen paikka, sosiaalisuuden paikka, uskomisen ja välittämisen paikka, rakastumisen paikka, ihmiskasvun paikka. Taiteilijoiden mukanaolo muussa kuin pääroolissa ei välttämättä tee toiminnasta vähemmän taiteellista. Riippuu taiteilijoista, miten ja millaisin välinein he toteuttavat taiteilijantehtäväänsä, miten he vievät taiteenalansa toimintatapoja sinne missä toimivatkin. Ja lisäksi taiteessa tapahtuu aina jotain ennakoimatonta, joka näyttää ilmaantuvan ja toteutuvan taiteilijoiden toimista riippumatta.

Taide ei siis ole väline, taiteella on omat välineensä. Myrsky-hankkeissa itse toiminta on varmaankin tunnistanut taiteellisen laatunsa, mutta millaisilla välineillä toimintaa tunnistetaan? Mitä ne, jotka eivät osallistu itse toimintaan, voivat ymmärtää toiminnasta sekä sen laaduista ja merkityksistä? Miten päättäjille ja kunnanemoille perustellaan tällaisen toiminnan merkitys kasvavien ihmisten maailmassa? Siihen vaikuttaa suuresti se, miten ja mitä hankkeesta havaitaan, kerrotaan ja esitetään. Epäilemättä myös se vaikuttaa, millaisia kulttuuripoliittisia tavoitteita ja odotuksia Myrskyn käynnistämisen taustalle on jo muotoutunut.

Helka-Maria Kinnunen
teatteritaiteen tohtori, näyttelijä, tutkija