Näkyvä kirkko

Kirkon tulevaisuus ja tehtävä eivät ole kiinni jäsenmääristä tai kirkollisveron kertymästä. Elämän ja kuoleman, arjen ilon ja surun keskellä kirkko merkitsee muutakin kuin hallinnollisia rakenteita tai talouden reunaehtojoa. Kuitenkin ikuista ja iankaikkista tehtäväänsä toteuttaakseen kirkon on pysyttävä virtaavan ja raikkaan veden lähteenä. Hapettomassa vedessä kalat eivät pysty elämään.

Nuorten ajatukset ovat kaikuja tulevaisuudesta ja jo varsin läheltä. Tuoreen tutkimuksen, Uskon asia. Nuorisobarometri 2006, mukaan suomalaiset 15–29-vuotiaat nuoret ovat uskonnollisia. Heistä kaksi kolmannesta uskoo Jumalaan. Hengellisyys ja elämän syvien virtojen etsintä ovat osa nuorten maailmaa. Suomalainen nuori tuntee syvästi. Kulutusmarkkinoiden keskellä elää kaikkea muuta kuin yksinomaisen pinnallinen nuoriso.

Nuoret elävät monien eri vaikutteiden ympäröimänä. Evankelis-luterilaisen kirkon kannalta haaste syntyy nuorten yksilöllisestä ja henkilökohtaisesta tavasta uskoa. Minä uskon. Tämä tarkoittaa kriittisyyttä vahvoja opinkappaleita kohtaan. Nuorilla on joustavuutta luottaa tunteeseen.

Vain noin viidennes nuorista sanoo uskovansa Jumalaan kirkon opin mukaisesti, vaikka Jumalaan sinänsä uskotaan huomattavasti laajemmin. Tähän yhtälöön kätkeytyy yksi kirkon tulevaisuuden päähaasteista. Kuinka tuetaan ja siedetään hengellistä etsintää kirkon sisällä, mahdollistetaan keskustelu sekä vaikeat kysymykset? Vain salliva yhteisö kestää paineissa ja jännitteissä, jotka perustuvat uskoon. Hengellisyydessään huojuvat ja epävarmat ovat kirkon kantavia pilareita. Onko tämä liikaa vaadittu 2000-luvun typistettyjen sloganien ja ytimekkäiden mainoslauseiden maailmassa? Voiko ristiriitainen olla luja?

Me ihmiset olemme erilaisia, mutta inhimilliset perustarpeet ovat meillä kaikilla samat ja jaetut. Jokainen janoaa rakkautta ja inhimillistä elämää, mutta kohtaa tiellään myös suurempia ja pienempiä pettymyksiä. Olemme epävarmoja itsestämme ja toisista. Tässä arjessa kirkon täytyy tukea ihmistä hänen omista lähtökohdistaan käsin. Kirkon ei pidä takoa sanaa ihmiseen vaan etsiä sana ihmisestä. Tämä vaatii meiltä jokaiselta herkkyyttä olla vähemmän oikeassa. Voin olla vahva arvoissani itseni suhteen, mutta toisen ihmisen sisin ei näyttäydy minulle kokonaisena. En voi valita hänen puolestaan. Kirkon on hyväksyttävä erilaisuus. Hyväksyntä on avaamista, ei sulkemista.

Nuorten mielikuva evankelis-luterilaisesta kirkosta on myönteinen. Kirkko koetaan erityisen tärkeäksi elämän siirtymäriiteissä. Ihminen hakee turvaa sekä varjelusta ollessaan epävarma ja haavoittuvimmillaan. Syntymä, rakkaus, kuolema. Näitä vuoria aikamme modernikaan ihminen ei halua kohdata yksin. Vaarana kuitenkin on, että kirkon tehtävä piiloutuu vain siirtymäriittien huippukohtiin. Kaste, häät ja hautajaiset ovat lopulta vain ripaus koko elämänkaaresta. Kuinka tehdä kirkko näkyväksi ihmisen arjessa – ei vain juhlassa?

Ajatus suomalaisesta kansankirkosta linkittyy kansanvaltaisuuteen ja maallikoiden asemaan kirkon hallinnossa. Nykyaikaisen kansalaisjärjestön luonnetta kansankirkko ei helposti täytä painopisteen ollessa enemmän hallinnossa kuin toiminnassa. Kirkko tuntuu olevan hallinto- ja työntekijäkeskeinen.

Nuoret eivät toimi aktiivisesti kirkon piirissä. Valmiutta laajempaa toimintaan silti löytyy. Esimerkiksi halukkuutta olla mukana kirkon kehitysyhteistyössä ilmaisee kolmasosa nuorista, jotka eivät siihen tällä hetkellä osallistu. Jumalanpalveluksissa käydään hyvin vähän. Seurakuntavaaleista tietää harva.

Kansankirkon rakenteita täytyisi miettiä uudestaan. Seurakuntalaisia tulisi kuulla sekä ottaa mukaan toimintojen suunnitteluun ja toteuttamiseen laajemmin. Ehkei pelkkä alhaisen äänestysprosentin vaaleilla valittu seurakuntaneuvosto riitä. Miksipä seurakunta ei kutsuisi aika ajoin jäseniään pohtimaan tulevan toiminnan muotoja ja vaihtoehtoja? Uskallammeko avata kirkon päätöksenteon ovet ja huomioida jäsenemme?

Nuorten vaikuttamisryhmistä on myönteisiä kokemuksia kunnissa, joissa niiden toimintaan on panostettu esimerkiksi oman budjetin avulla ja todellisen kuulemisen varmistamisella. Näitä toimintamuotoja pitäisi kokeilla laajemmin kirkon piirissä. Hyödynnetäänkö rippikoulua tässä merkityksessä täysimääräisesti? Entä millainen on seurakuntalaisaloite ajankohtaisen keskustelunaiheen tai toimintaehdotuksen tuomiseksi seurakuntaneuvoston käsittelyyn? Sellaista ei taida olla käytössä.

Kirkolla on edessään mahdollisuuksien horisontti aikana, jolloin uutiset vyöryttävät sanomaa kulttuurien välisestä yhteentörmäyksestä, maailmantalouden kovuudesta nopeasti reagoivassa globaalissa toimintakentässä ja ympäristön ylikuormittumisesta. Kaiken tämän keskellä kirkolla on mahdollisuus tulla näkyvämmäksi ja lujaksi. Sitä aikamme vaatii.

Tuomas Kurttila

Kirjoittaja toimii pääsihteerinä opetusministeriössä (
Nuorisoasiain neuvottelukunta)