Myrskyn jälkeen

...otsikoin viestejäni niille, joiden kanssa vaihdoin ajatuksia Myrsky-seminaarissa ja jatkoin sen jälkeen keskustelua sähköpostilla verkostoyhteiskunnan tapaan, missä ideat kehittyvät satunnaisissa kohtaamisissa.

Seminaarissa pohdin ääneen Myrskyn hankeluonteisuutta ja sitä, mikseivät projektit voisi toimia koulun yhteydessä. Taustalla tuntui häilyvän vastakkainasettelu paha koulu ja hyvät harrastukset, miksei myös hyvä taide ja paha välinearvoisuus. Kerroin unelmieni koulusta, Uusi Koulu -hankkeesta, missä koulun toimintakulttuuri ja oppiminen avautuvat lasten ja nuorten koulun ulkopuoliselle kulttuurille, kielelle ja oppimistavalle sekä elämismaailmoille, jotka ovat vahvasti mediavälitteisiä ja mediakulttuurin vahvistumisen myötä muuntuneita. Toinen toiveeni on tasapuolisuus, se että taide- ja muut (esimerkiksi teatteri, elokuva ja musikaali) projektit olisivat kaikkien ulottuvilla, eivätkä sattumanvaraisten lyhytkestoisten hankkeiden varassa.

Muutama viikko sitten olin katsomassa Luhangan kunnan Tammijärven kyläkoulun musikaalia Viattomuuden lauluja. Vuoden mittaisen koko koulun yhteisen taidehankkeen generaattorina on ollut säveltäjä Toni Edelman, joka esitti täysin vastakkaisen näkemyksen tasapuolisuudesta. Teatterikorkeakouluvuosinaan hän on todennut, että demokraattiset hankkeet latistuvat. Mielessäni änkesin tätä vastaan, vaikka sen myönnän, ettei luovia prosesseja voi monistaa, koska ne ovat sidoksissa toteuttajayhteisöön. Sitä säveltäjä todennäköisesti tarkoittikin. Mutta kaikilla tulee olla mahdollisuus projekteihin ja luoviin prosesseihin. Samaa pyöritin mielessäni joku aika sitten, kun seurasin Jyväskylän kaupunginteatterissa ammattiopiston oppilaiden tanssiesityksiä, loistavaa moniammatillista yhteistyötä tanssin, musiikin, media- ja vaatesuunnittelun kesken. Miten voisi tarjota kaikille lapsille ja nuorille yhdessä tekemistä yli oppiainerajojen?

Viime viikkojen pohdinnat omasta työprojektistani Uudesta Koulusta sekoittuvat tähän kevääseen, kun olen ollut seuraamassa omien lasteni harrastusten tuotoksia ja esityksiä. Tekisi mieli vähentää koulun oppitunteja, jotta (tässä tapauksessa) taideharrastuksille jäisi tilaa. Kuvat liikkuvat ja sivuavat toisiaan ja asettuvat oivallukseen, miksei koulu voisi koostua projekteista, jolloin opetus sulautuisi niihin tekemisentapoihin ja osin sisältöihin, jotka nyt tapahtuvat koulun ulkopuolella? Ammattiopintoasteella näyttötutkinnoilla voi osoittaa oppimansa. Miksei myös peruskoulussa? Voisiko harrastusten, kuten Myrsky-projektien innostusta, yhteistyötä, jännitystä, oppimiseniloa, kunnianhimoa, oivalluksia ja kasvua, siirtää kouluprojekteihin?

Kyllä voi, jos opettajuus ja käsitys koulusta muuttuvat ja asettuvat tähän päivään – avautuvat projektiaikakaudelle. Jos erilaiset kehittämisprojektit tai koulun ulkopuolelta tarjottavat projektit eivät olisikaan opettajien aikataulua kiristävä lisä. Jos koko koulun toimintakulttuuri perustuisi projektiluonteisuudelle. Elämme peräkkäisten hankkeiden aikakautta, missä lyhytkestoisuudet muodostavat jatkuvuuden, Manuel Castellsin sanoin, projekti-identiteetin turvin. Miksi harata vastaan sitä, mihin luonnetyypitkin jo taipuvat? Koulu kaihoaa pitkiä ja kestäviä linjoja, yhdenmukaisuutta aina oikeantyyppiseen oppilaaseen saakka. Parempi on taipua ja antautua, ei vaan pikemminkin uteliaana heittäytyä, pirstaleisuuteen, erilaistumiseen, erillistymiseen ja uudenlaisiin yhtymäkohtiin, joista voi syntyä oppimista ja oivalluksia. Zygmynt Bauman puhuu notkeasta modernista. Jos vanhan modernin kangistama mieli hangoittelee vastaan, niin avataan ainakin lapsille ja nuorille mahdollisuus Uuteen Kouluun, joka ei pidä keinotekoisesti yllä pysyvyyden unelmaa vaan antaa projektien ja hankkeiden virrata. Myrskyn jälkeen… tulee seuraava projekti!

Kirsi Pohjola

tutkimusprofessori, Kuopion yliopisto