Musiikki yhdistää sukupolvet ja mullistaa maailman

Kerron kaksi tarinaa.

Ensimmäinen tarina kertoo ankeasta lapsuudesta tehdaskaupungissa. Kuusankoski 80-luvun alussa ei ollut mikään virikkeitä nuorisolle pursuava elämyskeidas, eikä 70-80-luvun duunariperheissä muutenkaan taidettu huolta kantaa siitä, mitä ne meidän kakarat touhuaa. Tekemiset keksittiin itse ja vähän kuulosteltiin, mitä naapuruston isommat puuhaili. ”Uraputki” helotti jokaisen edessä painostavana: ala-aste, yläaste, ehkä lukio tai amis, naapurin poika käsipuoleen kiinni, töitä kaupan kassalta, mies tehtaalle, pari lasta: koko hoito. Ei paljon maailmaa nähty, eikä siitä osattu edes haaveilla. Joku taisi meidänkin korttelista lomailla joskus Kanarialla ja sieltä tuotuja matkamuistoja ja rusketusrajoja töllisteltiin silmät pyöreinä. Touhuttiin käpylehmien kanssa pitkin metsiä vielä siinä iässä, kun nykynuoret jo ajavat amisviiksiään tai hakevat ensimmäistä aborttiaan. Pienet oli ympyrät, ja viaton oli meininki.

Sitten tuli murrosikä, ja siihen saumaan tuli Hanoi Rocks. Meikkaavia otuksia, joista vanhempi väki ei tiennyt, mitä ne oikein oli. Pyyhkäsi kuin pyörremysky ja pisti laakista koko paletin uusiksi. Rockmusiikista tuli, ei vain harrastus, vaan elämäntapa. Tuli uusia kavereita, kertakaikkinen pakko päästä rockkonserttiin, festareille, Lontooseen - tuli koettua maailmaa vähän Kuusankosken Niskalan lähiön ulkopuoleltakin ja huomattua, että SIELLÄ, kaukana täältä, on valtava maailma täynnä mahdollisuuksia. Tuli kasvatettua suvaitsevaisuutta yhtenä rintamana käpykylän ahdasmielisiä jäyhiä vastaan, jotka joko vetivät turpaan tai pelästyivät nähdessään äärimmäisen tyylikkäisiin kasari-glam-vermeisiin verhoutuneen laumamme, tuli koettua tunteiden paloa ja otettua eroa kotiympyröistä. Tuli kasvettua ei ehkä aikuiseksi, mutta aikuisemmaksi, ei ehkä ihan valmiiksi ihmiseksi, mutta avarakatseisemmaksi yksilöksi, joka uskalsi lähteä omalle polulleen ja poiketa siitä lähikaupan kassatädiksi johtavasta käsikirjoituksesta.

Toinen tarinani kertoo kummipojastani Sisusta. Kun Sisu oli noin vuoden ikäinen housuunsa kakkiva kääpiö, kirjoitin hänestä kolumnin erääseen rockjulkaisuun. Kolumnissani oli kunnianhimoinen suunnitelma sille, kuinka kummitädin ominaisuudessa kasvattaisin Sisusta rocktähden ja huolehtisin siitä, ettei naperosta kasvaisi ”nynnyä tai muuten kieroutunutta”. En tiedä, tuleeko Sisusta koskaan rocktähteä, eikä sen niin väliä. Pääasia on, että oppii nauttimaan musiikista, tavalla tai toisella.

Sisu on nyt 6-vuotias, ja vaikka telkkarin piirretyt ja spidermanit kiehtovat kovasti, olemme löytäneet hämmästyttävän helposti yhteisen harrastuksen: hieman raskaamman rockin. Kummitädin hellävaraisella avustuksella ja hienotunteisella oikeaan suuntaan tuuppimisella Sisu on ihan itse löytänyt omat suosikkinsa, tietysti taivaskanavilla pyörivien videoiden innoittamana: ensin kolahti The 69 Eyes, ja nyt keskustelemme jo Mokomasta, jonka laulaja tosin ”näyttää ihan kilipukilta”. Olen ylpeänä kummitätinä vienyt Sisun Nosturiin The 69 Eyesin keikalle, Tavastialle katsomaan Sturm Und Drangia, Kaisaniemeen kesäkonserttiin hämmentymään Stam1nan äärellä ja Tavastian takahuoneeseen tapaamaan The 69 Eyesejä. Ja tämä on vasta alkua, sillä yhteisistä rokkikeikoista on tullut vähän se ”meidän juttu”. Tapahtumia, josta minäkin jotain ymmärrän ja joiden parissa voin viettää aikaa kummipoikani kanssa ilman hermoromahdusta. Suurella ylpeydellä saan seurata vierestä, miten kokonaisvaltaisena elämyksenä 6-vuotias napero vastaanottaa kokemuksen rockkonsertista.

Ylläolevat tarinat ovat vain esimerkkinä siitä, miten hieno, maailmankuvaa avartava harrastus ja sukupolvia yhdistävä tekijä musiikki voi parhaimmillaan olla. Ja mikä parasta, musiikin harrastaminen ei vaadi absoluuttista sävelkorvaa tai timanttista rytmitajua. Ken lahjakkuutta muuhunkin kuin kuunteluun omaa, hänellä toki vaihtoehtoja on enemmän, mutta meille muille, totaalisen lahjattomille, on onneksi oma, tärkeä paikkamme. Voimme fanittaa, tykätä, ostaa levyjä, käydä keikoilla. Mahdollistamme sen, että ne lahjakkuudella siunatut tekevät jatkossakin musiikkia, joka herättää suuria tunteita, lohduttaa surussa ja riemastuttaa krapulassa.

Musiikki voi olla se elämää ohjaava punainen lanka, vaikkei koskaan tarttuisi kitaraan tai yrittäisi kujertaa kohtalokkaan tulkitsijan elkein edes karaokessa. Musiikki voi silti mullistaa ihmisen elämän ja johdattaa sen aivan uusiin seikkailuihin.

Patzy Pätäri
freelance toimittaja