Lyhyt johdatus isyyden vaihtoehtoiseen historiaan

Esitelmä 27.8.2010 Isyyden ihanteet, arki ja kokemukset – raportti isyyden tutkimuksesta -julkistamistilaisuudessa.

Käsillä olevan raportin Isyyden ihanteet, arki ja kokemukset – raportti isyyden tutkimuksesta ensimmäisessä osassa tehtävänäni on ollut selvittää, millaista tutkimustietoa meillä on isyyden historiasta ja miten isyyden mallit ovat tämän tiedon valossa muuttuneet. Aikaväli ulottuu 1700-luvulta tähän päivään.

Historioitsija Ralph LaRossa on todennut, että nyky-isien osallistumista tai sen puutetta selittävät teoriat eivät ole riittävän perusteltuja, jos niiltä puuttuu kunnollinen historiallinen pohjustus (LaRossa 1997). Näin ollen tietoisuus isyyden historiasta on tärkeää myös sellaiselle isyystutkimukselle, joka tarkastelee nykyaikaa.

On sanottava, että tietoa on kovin vähän. Yhdessäkään suomalaisessa historiantutkimuksessa ei ole selvitetty yksinomaan isyyteen ja isiin liittyviä kysymyksiä eikä niitä myöskään ole sivuttu kovin monessa tutkimuksessa. Siihen nähden on hämmästyttävää, että meillä kuitenkin on vakiintuneita tapoja kertoa isyyden historiasta.

Perinteiset ja hoivaisät

Yksi varsin tutuksi tullut tarina kertoo niin kutsutuista perinteisistä isistä. Tarinan mukaan he olivat perheidensä ehdottomia auktoriteetteja ja pääasiallisia leiväntuojia. Äidit huolehtivat lapsista ja kotitaloustöistä. Lapsilleen perinteiset isät olivat etäisiä ja ankaria. Lasten tuli olla kuuliaisia vanhemmilleen eikä hellyyttä tai kiitosta yleensä osoitettu.

Tämän tarinan mukaan toinen maailmansota kiristi ankaran tunneilmaston äärimmilleen. Näistä isiltä pojille siirtyneistä henkisistä vammoista toivumme yhä. 1960-luvulla yhteiskunta kuitenkin modernisoitui ja naisliikkeen vaatimusten myötä äidit siirtyivät työelämään, mikä taas puolestaan sysäsi isyyden muutokseen.

Isistä tuli enemmän äitien kaltaisia hahmoja: hoivaavia, läheisiä ja läsnä olevia. Jokainen isäpolvi on entistä paremmin onnistunut läheisen suhteen luomisessa lastensa kanssa ja kotitöiden jakamisessa puolisoiden kanssa, mutta parannettavaakin vielä löytyy.

Samasta historiasta tunnetaan myös toinen, hyvin samantapainen, mutta lopputulokseltaan melkeinpä päinvastainen versio. Sen juoni kertoo isän aseman ja vallan menetyksestä. Tämän tarinan mukaan perinteiset isät olivat perheidensä todellisia auktoriteetteja. Isät eivät olleet kovin läheisiä lapsilleen, mutta he olivat kuitenkin läsnä lasten arjessa ja miehen malleina pojilleen.

Perinteisen perheen tuhosi nykyaikaistuminen. Se hajotti sukuyhteyden ja toi mukanaan naisten aseman muutoksen, avioerot ja sukupolvien ja sukupuolten välisen auktoriteettisuhteen murentumisen. Nykyaikaistuminen työnsi isät perinteiseltä paikaltaan perheen keskuksesta sivustakatsojiksi ja ”pehmensi” heidät lastensa leikkikavereiksi. Tämän tarinan mukaan nykyaikaa leimaakin psyykkinen, fyysinen tai yhteiskunnallinen isättömyys. Sen ovat aiheuttaneet isän maskuliinisuuden katoaminen sekä poissaolo joko liiallisen työnteon tai avioerojen takia.

Nämä mielikuvat isyyden muuttumisesta eivät ole sinällään vääriä, mutta ne ovat osittaisia sekä hyvin yksinkertaistavia ja yhdenmukaistavia. Kummassakin korostetaan menneiden aikojen miesten ja naisten elämänpiirien erilaisuutta ja tarkkaa työnjakoa. Lisäksi molemmissa isyyden muutos kytkeytyy mielikuviin Suomen agraarisesta menneisyydestä. Tehdastyöläiset, kaupunkien käsityöläiset, porvaristo tai maaseudunkin perheiden keskinäiset erot – oltiinko torppareita, tilattomia, talonpoikia ja niin edelleen – unohtuvat näissä mielikuvissa.

Isyyden historian voi kertoa vielä ainakin yhdellä tavalla, mutta tämä tarina on paljon harvinaisempi tai kenties kokonaan ohitettu. Raporttia varten tekemäni katsauksen perusteella se voisi kuitenkin olla mahdollinen. Tämän tarinan voisi nimetä isyyden vaihtoehtohistoriaksi.

Ohessa vuonna 1928 syntyneen miehen kertomus, joka peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston Isää etsimässä -kokoelmasta (1999):

Isäni oli ns. maatyömies .... Isä palveli torpan omistajaa ympäri vuoden tehden maatalon kaikkia töitä … saaden juuri ja juuri leipänsä, puuronsa ja vellinsä.

Mutta kun tuo raataja työn raskaan tuli kotiin, söi sillinsä ja vellinsä, kellistyi raakalaudasta kyhäämälleen lavitsalle likaisena ja uupuneena, otti minut kainaloonsa, joka haisi hirveästi hielle, silitti suurella kourallaan tukkaani ja lauleli sällinä kulkiessaan oppimiaan lauluja. ... Hän oli hyväntuulinen tilastaan huolimatta, häntä ei koskaan näyttänyt askarruttavan mikään materiaalinen hyvinvointi.

… Niinpä niin, isoukki [kirjoittaja] miettii mennyttä elämäänsä. Ajattelee rutiköyhää onnellista ja turvallista lapsuuttaan isättömän isänsä hoivassa, ilman kännykkää, ratiota, tv:tä, kuvalehtiä, sähkövaloa, nintentoa tai sähkörataa. ... Mutta oli Isä, joka teki jännepyssyn, puuhevosen ja ongen ja antoi kyytiä potkurilla, vei kylään naapuriin, pani sian selkään ja vaikka mitä ja nauroi kanssani ja lauloi.

Tarinan kirjoittajan perheessä isällä ja pojalla oli läheinen ja välitön suhde. Kirjoittaja pyrki itse olemaan samanlainen isä omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen.

Sukupolvien välinen suhde 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikymmeninä ei ollut niin hierarkkinen ja auktoriteetin sävyttämä kuin jälkikäteen on ajateltu.

Perheen pää, elättäjä, yhteiskunnallinen isä

Kansatieteilijä Markku Aukian (2010) mukaan käsitys maaseutuyhteisön ehdottomista ja ankarista kasvatuskäytännöistä on osin myytti. Käytännöt vaihtelivat suuresti eri kotien ja yhteiskuntakerrostumien välillä.

Joissakin kodeissa pyrittiin kuuliaisuuden ja sovinnaisten tapojen opettamiseen. Näissä kodeissa ajateltiin usein myös, että lapsen omapäisyys tuli murtaa. Toisissa kodeissa kuitenkin noudatettiin sallivampaa kasvatusta, jossa lapset huomioitiin myös yksilöinä. Lapset saivat esimerkiksi ruokapöydässä osallistua keskusteluun ja rangaistuksia käytettiin vähän tai ei lainkaan. Aukian tutkimuksen mukaan oli myös koteja, joissa vanhemmat eivät pystyneet ylläpitämään minkäänlaista säännöllistä järjestystä.
Tämä moninaistaa kuvaa isästä perheen päänä. Ankarampien kasvatuskäytäntöjen kodeissa isämalli pohjautui Vanhan testamentin etäiseen, tuomitsevaan isään. Myös sallivissa kodeissa isien ajateltiin olevan perheidensä johtajia, mutta isämalli pohjautui pikemminkin Uuden testamentin rakastavaan isään.

1800-luvulla synnytetty ydinperheideologia edellytti miehiltä perheiden johtajuutta ja perheen elättämistä. Perheihanteissa painottui miehen ja vaimon välinen sukupuolitettu työnjako. (Häggman 1994) Ajatus kytkeytyi nationalistisiin virtauksiin ja sillä pyrittiin vahvistamaan suomalaista kansakuntaa: kun miehet elättäisivät perheen työllään, saisivat vaimot keskittyä tehtävistä tärkeimpään, vaalimaan kansakunnan toivoja, lapsia. Vastaavasti vaimojen tekemä kotitaloustyö ja lastenhoito vapauttaisivat miehet toimimaan yhteiskunnan hyväksi.

Isän elättäjyyttä ja äidin hoivatehtävää korostanut ideologia hallitsee myös jälkikäteiskäsityksiä. Sen katveessa on kuitenkin ideologisia vastavirtauksia, jotka ovat jääneet lähes huomaamatta. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella sosialistisessa liikkeessä esitettiin tulevaisuudenvisioita, joissa niin kutsutulla perinteisellä perheellä ja sen edustamalla työnjaolla ei ollut sijaa. Yksityisen kotitalouden katsottiin pian olevan menneisyyttä: ruuanlaitto siirtyisi keskuskeittiöihin ja siivous ammattilaisille. Miehet ja naiset solmisivat kumppanuuteen ja vapaaseen seksuaalielämään perustuvia toveriavioliittoja. Niissä aviopuolisot olisivat taloudellisesti itsenäisiä, sukupuoleen perustuva työjako olisi purettu. Isät ja äidit hoitaisivat lapset yhdessä yhteiskunnan taloudellisen tuen avulla. (Ollila 1993, Räisänen 1995)

Ajatuksia isien osallistuvammasta roolista ja vanhemmuuden jakamisesta on siis Suomessakin esitetty yhteiskunnallisessa keskustelussa jo paljon aikaisemmin kuin vasta 1960–70-luvuilla, jolloin näiden käsitysten on ajateltu syntyneen.

Voimallisesta valistustyöstä huolimatta myöskään suomalainen elämäntapa ei käytännössä muovautunut valtavirtaideologian ajamaan muottiin. Kaikki isät eivät onnistuneet elättäjäntehtävässään mallikelpoisesti, kuten edellä siteeratusta muistelmastakin ilmeni. Köyhyys esti miesten yksinomaisen elättäjyyden. Niin kaupungeissa kuin maaseudulla vaimot tekivät työtä kodin ulkopuolella tai ottivat ansiotyötä kotiin. Naisten palkkatyö on nähty osana perhestrategiaa, jossa naisten perhevelvollisuuksiin kuului myös toimeentulon hankkiminen. Myös lapset tekivät työtä kykyjensä mukaan. Suomesta ei koskaan muodostunut varsinaista kotiäitiyhteiskuntaa. (Markkola 1989; Markkola 1994; Rantalaiho 1994.)

Entä ”rikottiinko” sukupuolten välistä työnjakoa myös toiseen suuntaan? Ilmeisesti kyllä. Naisten oli miehiä helpompi poiketa sukupuolittaisesta työnjaosta, mutta isien tiedetään 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla huolehtineen pienistä lapsista syöttämällä, pukemalla tai pesemällä. Tätä tapahtui varsinkin perheissä, joissa lapsia oli paljon ja naisväen tai isompien lasten kädet eivät työhön riittäneet. (Aukia 2010)

Ansiotyöäidit ja isyys

1950-luvulta lähtien perheiden työnjako on kiinnostanut myös tutkijoita. 1950- ja 1960-luvulla tehdyt tutkimukset (Haavio-Mannila 1968; Karila 1968.) kasvatusvastuun ja kotitaloustöiden jakautumisesta kertovat, että melkoinen määrä isiä oli mukana perheidensä arkitoimissa jo ennen 1970-lukua, jolloin miesten on sanottu ryhtyneen osallistumaan lastenhoitoon ja kotitöihin. Esimerkiksi helsinkiläisperheissä noin kolmannes isistä osallistui lasten syöttämiseen, pukemiseen ja nukuttamiseen äitien rinnalla. Näistä toimista yksin huolehtineita miehiä ei kuitenkaan juuri ollut. Toisessa tutkimuksessa äidit raportoivat, että neljä viidestä isästä oli tavalla tai toisella mukana lastenhoidossa. Selvitykset kertovat, että isät leikkivät lastensa kanssa lähes yhtä paljon kuin äidit. Useimmat isät hyväilivät lastaan usein; vain yksi sadasta ei tehnyt näin milloinkaan.

Miehet tekivät myös kotitöitä: Ansiotyössä käyneiden vaimojen miehistä kolmannes oli mukana päivittäisessä kodin kunnossapidossa ja muistakin miehistä vajaa viidennes. Miesten osallistuminen oli työläisperheissä yleisempää kuin keskiluokkaisissa perheissä. Osallistumisprosentteja voi toki pitää vähäisinä, mutta yhtä kaikki ne kertovat, ettei tällainen toiminta ollut erityisen poikkeuksellista.

Perheiden elämä arki oli ristiriidassa yhteiskunnallisen ideologian kanssa, joka myös sotien jälkeisellä ajalla painotti isien tehtävää perheen elättäjänä. Vallanpitäjien tavoitteissa oli väestön kasvattaminen ja kansakunnan vahvistaminen, mikä uskottiin parhaiten saavutettavan tukemalla kotiäitiyttä. Myös uudet psykologiset teoriat äidin ja lapsen välisen kiintymyssuhteen merkityksestä nostivat äidin lapselleen antaman hoivan merkitystä ja työnsivät isää taustalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että isyys olisi ollut huomion ulkopuolella.

Huono isä

Sotien jälkeen keskusteltiin paljon huonoista aviomiehistä, niin kutsutuista perhepinnareista. Tällainen ”vaikea mies” oli esimerkiksi alkoholisti tai käyttäytyi väkivaltaisesti. Toiminnallaan hän saattoi ajaa vaimonsa raskaudenkeskeytykseen tai kasvattaa kaltaisiaan kelvottomia lapsia, mikä uhkasi väestöpoliittisia tavoitteita. (Nätkin 1997.)

Huonot, perheensä laiminlyöneet isät tai osallistuvat ja läheiset isät eivät näytä olevan viime vuosikymmenten keksintöä. On liioittelua kuvata isyyden muutosta sen enempää edistyksenä kuin rappionakaan. Viitteitä osallistuvasta ja läheisestä isyydestä löytyy kauempaa menneisyydestä kuin yleensä ajatellaan. Samoin löytyy viitteitä ”ohenevasta” tai vastuuttomasta isyydestä. Nämä viitteet ansaitsisivat lisätutkimusta, jotta kuvaamme menneisyyden erilaisista isyyksistä ja niiden muutoksista voitaisiin tarkentaa.

Ilana Aalto

Kirjoittaja on kulttuurihistorian tutkija Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.

Lähteet

Aukia, Markku (2010) Lapset olkoot ihmisiksi. Suomen talonpoikaiskotien hiljainen kasvatus. Kansatieteellinen tutkimus. Turku: Turun yliopisto. https://oa.doria.fi/handle/10024/52564 (Viitattu 26.5.2010.)

Haavio-Mannila, Elina (1968) Suomalainen nainen ja mies. Asema ja muuttuvat roolit. Helsinki: WSOY.

Häggman, Kai (1994) Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 179. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Karila, Irma (1968) Isä lapsensa kasvattajana. Helsinki: Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

LaRossa, Ralph (1997) The Modernization of Fatherhood. A Social and Political History. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Markkola, Pirjo (1989) Maaseudun työläisvaimot. Teoksessa Leena Laine & Pirjo Markkola (toim.) Tuntematon työläisnainen. Tampere: Vastapaino, 39–60.

Markkola, Pirjo (1994) Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 187. Hel-sinki: Suomen historiallinen seura.

Nätkin, Ritva (1997) Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Tampere: Gaudeamus.

Ollila, Anne (1993) Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. Helsinki: SHS.

Rantalaiho, Liisa (1994) Sukupuolisopimus ja Suomen malli. Teoksessa Anneli Anttonen, Lea Henriksson & Ritva Nätkin (toim.) Naisten hyvinvointivaltio. Tampere: Vastapaino, 202–229.

Räisänen, Arja-Liisa (1995) Onnellisen avioliiton ehdot. Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865-1920. Bibliotheca Historica 6. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto. Isää etsimässä. Kirjoituskilpailu 1998–1999.