Lontoo palaa 2011

Ohjaaja Michael Moore (2002) kysyy Bowling for Columbine -dokumentissaan muusikko Marilyn Mansonilta, mitä hän olisi sanonut Columbinen koulun oppilaille yhteisöä ravistelleiden koulusurmien jälkeen. Tapahtumien jälkipyykissä syntipukiksi leimatun Mansonin vastaus oli puhutteleva: ”En olisi sanonut mitään, olisin vain kuunnellut, koska sitä kukaan ei tehnyt.” Kyseinen lainaus on jäänyt dokumentista päällimmäisenä mieleeni ja palannut kummittelemaan aika ajoin eri yhteyksissä. Lontoon mellakointien jälkeistä uutisointia seuratessani tuo Mansonin lausahdus palasi taas mieleeni. Sen inspiroimana lähdimme kuvaaja-ystäväni Mateus Mannisen kanssa Lontooseen dokumentoimaan lähiöihmisten tuntoja. Kuuntelemaan heitä. 

Otsikot ja kuvat loivat vahvoja mielikuvia Lontoon kaaoksesta ja ryöstelevistä nuorisojoukoista. Verkossa levisi nopeasti video pahoinpidellystä koululaisesta, joka auttamisen sijaan häikäilemättömästi vielä ryöstettiin. Tapahtumat olivat nopeasti ohi ja pölyn laskeuduttua uutisoinnin fokus vaihtui nopeasti rangaistustoimiin. Laajemman syiden analysoinnin sijaan ennenkuulumattoman kovat rangaistukset nostettiin tapetille puolustuksena syytöksiin viranomaisten liian hitaasta ja tehottomasta toiminnasta. Kansalaisten ja varsinkin mellakoihin osallistuneiden nuorten ääni tuntui jäävän tämän kaiken alle, kirjaimellisesti hukkuvan sireeneiden sekaan. Kiinnostuin, halusin etsiä tapahtumiin toisen näkökulman. Monesti unohdetun näkökulman, jolle shokki-rokkari Manson antoi Columbinen tapauksessa kasvot.

Pelkän mediaseurannan asemesta päätin tehdä jotain uutta ja motivoida samalla myös itseäni. Kun koulumme kurssisisällötkin taipuivat projektihahmotelmani ympärille, alkoi asiaan perehtyminen. Mellakoinnit ja eriasteiset levottomuudet levisivät maanlaajuisiksi, mutta keskittyminen Lontoon alueeseen tuntui realistiselta, jo käytettävissä olevan ajankin takia. Alueen historia on täynnä samankaltaisia purkauksia, ja alakulttuureiden sisäisten jännitteiden nousuja aina modeista ja skinheadeista jalkapallohuliganismiin ja eri etnisten ryhmien välisiin ristiriitoihin. Videointi valikoitui nopeasti tutkimukseni välineeksi ja pyysinkin viestintää opiskelevan kaverini Mateus Mannisen projektiin mukaan. Jaoimme suunnitteluvaiheen alusta asti yhteisen vision tuoda ihmisten ääntä konkreettisesti kuuluviin ja antaa tapahtumista nuorten opiskelijoiden silmin myös vaihtoehtoista visuaalista informaatiota.

Voima-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa toimittaja ja kansalaistoimija Naomi Klein (2011, 8–9) kiinnitti huomionsa mellakoiden kuluessa ilmentyneeseen ryöstelyyn. Klein vertasi Lontoon tapahtumia Bagdadissa ja Argentiinassa viime vuosina tapahtuneisiin samankaltaisiin järjettömien ryöstelyiden ja tuhopolttojen aaltoihin. Molemmissa taustalla oli poliittisen eliitin korruptoitunutta ja systemaattista kabinettipeliä: veronkiertoa ja rahojen pimittämistä kansalta, jonka maksettavaksi loppulasku kuitenkin jäi erilaisten taloudellisten kiristyksien muodossa. Kun useasta suunnasta on kuitenkin tuotu ponnekkaasti esille Lontoon tapahtumien epäpoliittisuus, voiko kyseisistä esimerkeistä vetää mitään johtopäätöksiä?

Samaa kysymystä on pohtinut nuorisotutkija Leena Suurpää (2011, 32–34) koskien Pariisin vuoden 2005 lähiölevottomuuksia. Hän toteaa, että tutkijapiireissä tulkinnat Pariisin lähiöiden mielenilmausten poliittisuudesta aiheuttavat kädenvääntöä. Mutta yhtäläisyyksiäkin näkemyksissä on. Samaan aikaan, kun lähiönuoret nähdään niin turvallisuus-, työvoima- kuin kaupunkipoliittisestikin riskeinä, ovat nuorten arkikokemukset rajulla törmäyskurssilla ylikaupallisen mediakoneiston syöttämän maailman kanssa. Mutta onko silti liian kaukaa haettua olettaa ihmisten paikkaavan yhteiskunnallisen osattomuuden kokemustaan varastamalla elektroniikkaa, mihin heillä ei muuten olisi varaa?

Romantisointia tai ei, kun ihmisillä ei ole enää mitään hävittävää, purkautuu turhautuneisuus ulos jollain tavalla. Pankkien ja valuuttarahastojen kasvottomuus ja niiden pelastamiseksi käytetyt rahat tuntuvat kaukaisilta, kun arki iskee silmille. Leikkauksilla, kovennetuilla rangaistuksilla ja viranomaiskontrollilla kavennetaan entisestään kasvavan alaluokan ilmanalaa: on vaikea vaikuttaa, jos ei pysty hengittämään.

Oman projektimme voi helposti nähdä pelkkänä lyhyenä reportaasina tapahtumista. Vietimme Lontoossa vain yhdeksän päivää syyskuussa. Kuvausajan lyhyydestä ja kontaktien puuttumisesta johtuen emme voi sanoa kerätyn materiaalin pohjalta mitään perustavaa. Se ei silti tarkoita, etteikö projekti olisi onnistunut. Saimme pienessä ajassa kuulla monta täysin erilaista näkökulmaa tapahtumiin ja pääsimme dokumentoimaan näitä puheenvuoroja nimenomaan alueilta ja ihmisiltä, joita tapahtumat koskettivat. Projekti toimi myös ensiarvoisen tärkeänä harjoitteluna ja motivaation lähteenä tulevia hankkeita varten.

Lopputuotos, eli kuvaamamme materiaali on kirjoitushetkellä editointia vaille valmis. Varmuudella se näytetään koulumme Ääriliike-projektiopintojen loppuseminaarissa. Vireillä on myös tutkimusyhteistyötä Nuorisotutkimusverkoston kanssa ja nähtäväksi jää, onko materiaalista hyötyä myös siihen. Vaikka hankkeemme oli uusi aluevaltaus meille molemmille, olimme  ja olemme yhä, vakuuttuneita siitä, että tämänkaltaiselle toiminnalle on tilausta. Tunnemme molemmat musiikki- ja taidepiirien kautta erilaisia alakulttuureja vähintäänkin hyvin, joten vuorovaikutus varsinkin nuorten kanssa voi olla ”aitoa”. Mielestäni tämä tärkeä asia jää harmillisen usein puuttumaan nuorisotyössä, varsinkin kun puhutaan jo syrjäytymisvaarassa olevista nuorista. Tätä vuorovaikutuksen synnyttämistä olikin todella haastavaa harjoitella kaduilta poimittujen ihmisten kanssa, kameroiden pyöriessä vieressä!

Vähätellä ei sovi myöskään dokumentin alkuperäistä tarkoitusta, joka tuli hyvin esille ihmisten puheissa haastatteluiden jälkeen. Tarkoituksenamme oli antaa ihmisille mahdollisuus puheenvuoroon ilman mitään ennakko-odotuksia tai moraalista värittyneisyyttä, ja monet kokivatkin tämän vapauttavana. Onnistuimme siis ainakin jollain tasolla tuottamaan kokemuksen kuulluksi tulemisesta. Emme päässeet ymmärrettävistä syistä kamerallamme tallentamaan meidän näkökulmastamme sen kiinnostavimman ryhmän, lähiönuorten, tuntoja mutta kävimme useita keskusteluja kameroiden ollessa hiljaa.

En uskalla varmasti sanoa voimaantumista tapahtuneen muissa kuin kuvausryhmässä, mutta aitoa ajatusten vaihtoa ja vuorovaikutusta syntyi takuulla, pienestä kielimuuristakin huolimatta.

Ville Väisänen
Kirjoittaja on sosionomiopiskelija Tampereen ammattikorkeakoulussa.

Lähteet
Harrikari, Timo 2011. ”Tapelkaa te siellä keskenänne, mä korjaan potin.”. Viikon väite 23.8.2011. Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti.
   
Klein, Naomi 2011. Hullut päivät. Voima 7/2011, 8–9.

Suurpää, Leena 2011. Kuka puhuu? Lähiötietämisen tuska. Haaste 3/2011, 32–34. Julkaistu myös: Lähiötietämisen tuska. Suurpääkirjoitus 7.10.2011. Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti. 

Moore, Michael 2002. Bowling for Columbine. Elokuvan pituus 119 minuuttia. Ohjaus & käsikirjoitus: Michael Moore. Esiintyjät: Michael Moore, Charlton Heston & Marilyn Manson & ym. Tuotanto: United Artists & Alliance Atlantis & Salter Street Films & VIF 2 production & A Dog Eat Dog Films production & Michael Moore & Kathleen Glynn & Jim Czarnecki & Charles Bishop & Michale Donovan.