Lasten tutkimuksen etiikka tiedon tulkinnan kannalta: Samanlaista vai erilaista verrattuna aikuisten tutkimukseen?

Helsingin Sanomissa on viime kuukausien aikana ollut muutamia näyttäviä reportaaseja, joissa on kysytty lapsilta suoraan heidän mielipiteitään ja kokemuksiaan eri asioista. Yhdestä viimeisimmistä oli teemana kiusaaminen päiväkodissa, jossa lapset itse kertoivat kiusaamisesta. Reportaasista välittyi kuva, että kaikki on yhtä kiusaamista.

 

 Reportaasi herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: toki on hienoa, että lapsilta kysytään suoraan, ja ajatellaan, että heillä on arvokasta tietoa, jota aikuisten pitää tuoda esiin, ja että lapset osaavat kertoa omista asioistaan. Mutta toisaalta: käytetäänkö lapsia tässä vaan hyväksi, tietynlaisen käsityksen tai sanoman välittämiseksi? Tarkoitushakuisesti suunnatuilla kysymyksillä, ja pitämällä lasten antamia vastauksia valmiina tietona sellaisenaan saadaan luotua kokonaiskuva, jonka muodostumiseen lapsilla ei ole mitään vaikutusta. Lapset ovat tottuneet siihen, että aikuisten esittämiin kysymyksiin pitää yrittää vastata mahdollisimman oikein. Kun kysytään kiusaamisesta he vastaavat parhaansa mukaan kiusaamisesta. On liikaa vaadittua, että päiväkoti-ikäinen lapsi pystyisi suhteuttamaan yksittäisiä kiusottelu- ja kiusaamistapauksia laajempaan yhteyteen ja arvioimaan niiden merkityksiä sellaisessa. On aiheellista varoitta siitä, että lapset saattavat joutua eräänlaisiksi panttivangeiksi ’lasten edun’ nimissä viritetyille hankkeille, joiden tuottamaan kuvaan lapsuudesta heillä ei ole oikeastaan valtaa vaikuttaa. Näen tämän eettiseksi kysymykseksi ja ongelmaksi yhtä lailla lapsitutkimuksen sisällä. Lasten sisällyttäminen tutkimukseen tiedon antajina on vielä melko uutta.

Konkreettinen lasten kohtaaminen tulee eteen lähinnä haastattelututkimuksessa ja etnografisessa tutkimuksessa, ei niinkään rekisteriaineistoja tai kirjallisia dokumentteja hyödyntävissä tutkimuksissa. Kuten Helsingin Sanomien reportaasi osoitti, samanlaisuusperiaate, lasten pitäminen samanlaisena tiedon subjekteina kuin aikuiset ei ole ongelmaton. Ehkä paradoksaalinenkin seuraus siitä, että tutkimushankkeissa ollaan suoremmin tekemisissä lasten kanssa, on lisääntynyt tarve pohtia niitä erityisiä piirteitä, jotka tähän kanssakäymiseen liittyy. Paluu lasten suojeluajatteluun tai ajatukseen, että lapsi ei osaa kertoa omista asioistaan ei mielestäni kuitenkaan tarjoa ulospääsyä lasten pitämisessä tutkimuksen subjekteina aikuisten kaltaisina. Suojelun periaatteella on luonnollisesti oma paikkansa lasten tutkimisen etiikassa; suojelun suurempi korostaminen vahvistaisi kuitenkin entisestään lapsitutkimusta ja sen eettistä keskustelua vaivaavia vastakkainasetteluja riippuvuuden ja autonomian, erilaisuuden ja samanlaisuuden, being ja becomingin välillä (käyttääkseni kansainvälisestä keskustelusta tuttua käsiteparia). Being-käsitteellä viitataan lasten käsittämiseen aikuisen kaltaisina sosiaalisina toimijoina ja becoming-käsiteellä taas lapseen kehittyvänä, ei-vielä-valmiina olentona. Lapsitutkimuksessa on viime aikoina käyty kriittistä keskustelua siitä, että being-luonteinen toimijuus pidetään liian annettuna tutkimuksen lähtökohtana. ’Valmiin’ toimijan taustalla kummittelee näkemys aikuisuudesta valmiina ja lopullisena tilana tai päämääränä, joka sopii huonosti yhteen nyky-yhteiskunnan jatkuvasti liikkeessä ja muutoksessa olevien identiteettien kanssa.

Lasten toimijuus otetaan mielestäni usein liian annettuna ja problematisoimattomana tutkimuksen lähtökohtana. Jo lasten tapa osallistua haastatteluun antaa tietoa niistä riippuvuussuhteista, jotka kehystävät lasten toimijuutta. Vastaukset voivat kertoa esimerkiksi siitä, että lapsi kokee tilanteen outona tai hämmentävänä, tai ei luota haastattelijan lupaukseen siitä, ettei tämä kerro kerhon ohjaajille tai koulun opettajille. Lapsi saattaa mieltää haastattelusta kieltäytymisen mahdottomana, vaikka sen vapaa-ehtoisuutta on hänelle korostettu. Lapsi ei ehkä halua tai uskalla vastata. Tutkimuspaikan valinta ei myöskään ole neutraali tai viaton. Paikan valtasuhteet, rakenteet ja jännitteet vaikuttavat koko tutkimusprosessiin ja myös tutkimuksen tuloksiin (osittain ihan tutkijasta riippumatta). Näitä ei voi mitätöidä, vaikka pyrkisi luomaan tutkimustilanteesta kuinka miellyttävän ja lasta kunnioittavan tahansa.

Lasten kohdalla tuntuu olevan kulttuurisesti sallitumpaa ja oikeutetumpaa sivuuttaa joitakin yleisiä, laadullisen tutkimuksen tunnustettuja lähtökohtia, kuten haastattelujen kontekstisidonnaisuutta. Kun on kyse lapsesta, varsinkin pienestä lapsesta, jokin houkuttelee pitämään lapsen puhetta ’totuutena’ sellaisenaan. Yksi syy voisi olla siinä, että lapset vastaavat enimmäkseen aika lyhyesti ja toteavasti. Puhe sisältää vähänlaisesti arvioivia elementtejä, mikä voi tavallaan vapauttaa tutkijan ottamasta huomioon puheen suhteellisuutta. Toinen syy on tiedon hankinnan taustalla piilevät, puheen totuudellisuutta ruokkivat lapsikäsitykset. Esimerkiksi romanttinen lapsikäsitys naturalisoi puheen lapsen olemuksesta kumpuavana ’aitona’ ja turmeltumattomana puheena ”Totuus tulee lapsen suusta” -tyyppisesti. Jos voi puhua lapsuuden funktiosta yhteiskunnassa niin keskeinen sellainen on nostalgian nimissä ihannoitu menneisyys. Voidaan myös viitata Lapsen oikeuksien sopimuksen nimessä lapsen oikeuteen osallistua ja saada äänensä kuuluville ja aikuisten velvollisuuteen tuoda lasten ääni kuuluville. Ylipäätään lapsen oikeus osallistua on nousemassa vahvaksi diskurssiksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tulevaisuudessa tutkimus joutuu vielä nykyistä enemmän kilpailemaan monien muiden tiedon tuottamisen tapojen kanssa. Tiedolla, myös lapsilta saatavalla tiedolla, tulee olemaan kasvava merkitys yhteiskunnan ja kansalaisten hyvinvoinnin kehittämisessä. Informaatio-ohjauksen ja kumppanuusajattelun periaatteiden mukaan suorastaan edellytetään kansalaisten osallistuvan aktiivisesti myös sen tiedon tuottamiseen, jonka turvin heitä hallinnoidaan. Valinnan vapaus, osallistaminen ja vastuuttaminen ovat nykypolitiikan avainkäsitteitä. Erilaisia tiedon tuotannon formaatteja tulee lisää. Esimerkiksi asiakaspalautteesta on tullut palvelujen laadun keskeinen mittari. Lasten yksilöllistymisen myötä myös heidät ollaan lukemassa sellaisten asiakkaiden piiriin, joiden tyytyväisyydestä tai tyytymättömyydestä palveluun halutaan tietoa. ’Ihan kiva’ saattaa silloin riittää todistukseksi palvelun laadusta. Tutkijoina olemme viime vuosina huolestuneina todenneet lapsitutkimuksen politisoituneen; tutkijoilta tilataan vastauksia poliittisesti määriteltyihin ongelmiin. Pelkona on tällöin, että muuntyyppiset tiedonintressit valtaavat alaa, lyöden leimansa tapaamme tietää lapsista. Minusta tämä on mitä suurimmassa määrin tutkimuksen eettinen ongelma kun eettistä vastuuta tarkastellaan laajasti, tavalla, joka ottaa huomioon myös erilaisten tiedon intressien yhteiskunnallisia ja poliittisia kytkentöjä. Joka tapauksessa lapsilta tullaan tulevaisuudessa kysymään yhä enemmän ja enemmän tietoja.

Harriet Strandell

Kirjoitus on lyhennelmä Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka -seminaarissa pidetystä puheenvuorosta. Helsinki, Tieteiden talo 12.4.2010