Kuinka kasvaa oman elämänsä sankariksi?

Yhä useamman nuoren syrjäytyminen työelämästä on fakta. Mielenterveyden keskusliiton mukaan joka viides 12–22-vuotias nuori sairastuu masennukseen. Juuri murrosikäisiä nuoria otetaan eniten huostaan (HS 24.1.2010). Syyllisten etsiminen ei ole hedelmällistä, vaan nyt tarvitaan nopeaa ja pitkäjänteistä toimintaa.

Lapsen kasvattaminen aikuiseksi on vaativa tehtävä. Se ei ole projekti, jonka voi hoitaa reippaasti pois päiväjärjestyksestä. Se on jatkuvaa toimintaa, joka tähtää siihen, että lapsi ottaa vähitellen vastuuta omasta itsestään ja ympäristöstään sekä vapautuu auktoriteeteista ja alkaa käyttää omaa järkeään. Kasvattaminen ei ole pakkosyöttöä, vaan parhaimmillaan se on dialogia, jossa sekä kasvattaja että lapsi kasvavat yhdessä. Se vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Se vaatii tietyn suunnan, johon haluaa kasvua ohjata. Se vaatii yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta kenellä on nykyään aikaa? Kuka voi tietää, mikä on oikea suunta? Mikä on se yhteisö, johon voi sitoutua useammaksi vuodeksi ja jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi ja jossa on jotain pysyvää? Kaikki kodit eivät välttämättä tarjoa sellaista yhteisöä. Koulu voisi parhaimmillaan olla sellainen. Lapset ja nuoret eivät tarvitse välttämättä kaikkia niitä triviaaleja tietoja, joita koulussa heille vieläkin tuputetaan, vaan he tarvitsevat paikan, joka tukee heidän kasvuaan ihmisenä, ja jossa heille opetetaan erityisesti elämässä tarvittavia kansalaistaitoja.  

Myös lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan mukaan kouluissa pitäisi opetella enemmän elämänhallintataitoja. Nuorta tulisi ohjata myös pohtimaan, mikä hänestä voisi tulla isona ja miksi hänen kannattaa opiskella.

Äitinä olen iloinnut juuri siitä, että viime syksynä opiskelunsa aloittanut esikoiseni huolehtii itsestään eli syö, nukkuu ja liikkuu säännöllisesti. Hän jopa keittää aamupuuroa, vaikka se ei läheskään aina kotona maistunut, ja kävelee molempiin suuntiin asunnon ja yliopiston välisen puolen tunnin matkan. Bonuksena tähän päälle on tullut vielä osallistuminen ainejärjestön toimintaan eli vastuun ottaminen yhteisistäkin asioista. Hän on kasvamassa mielestäni oman elämänsä sankariksi. Opiskelusuorituksilla on siinä kasvussa mielestäni vähemmän merkitystä.

Stefan Wallin lupaa, että yhtäkään nuorta ei jätetä. Kuntiin on tulossa monialainen verkko tarjoamaan varhaista tukea ja ehkäisemään syrjäytymistä (HS 5.2.2010; Pohjalainen 6.2.2010). Se on erittäin hyvä, mutta vaativa lupaus. Entä jos on jo pudonnut pulkasta? Voiko vielä saada otetta elämästä? On niitä nuoria, joille on jo lapsesta asti määrätty mielialalääkkeitä terapian asemasta ja joilla ei ole pysyviä ja turvallisia hoitosuhteita tai kasvuympäristöjä. Näillä nuorilla ei ole niitä ihmisiä, jotka jaksaisivat tai kykenisivät välittämään siitä, miten heillä menee ja mitä heille kuuluu.

Mutta olen valitettavasti tavannut myös nuoria, jotka on passattu pilalle.  Heidän edestään on aina siivottu sotkut ja heille on annettu käteen hampurilaisraha. Se on niin paljon helpompaa kuin opettaa lapsi laittamaan ruokaa tai vaatia tätä osallistumaan kotitöihin. Tiedän tämän, koska olen valitettavasti myös itse niitä äitejä, joilla on taipumusta kerätä huiskin haiskin heitettyjä tavaroita toisten puolesta. Näiden passattujen nuorten on sitten vaikea ymmärtää työelämässä, että he ovat joistain tehtävistä itse vastuussa ja että heidän esimerkiksi pitäisi tulla sovittuna aikana työpaikalle, vaikka tekisi mieli jäädä kotiin nukkumaan. Heitä saattaa ”ahdistaa” aivan normaalit aikuisen elämään liittyvät velvollisuudet. Työelämästä voi syrjäytyä voi monesta syystä. Tiedän kuulostavani tiukkapipoiselta tädiltä, ellen peräti anopiltani, mutta en kuitenkaan halunnut sensuroidakaan edellä olevia ajatuksiani. Olen myös sitä mieltä, että asepalvelus voitaisiin korvata kokonaan, tai ainakin osittain, kaikille pakollisella yhdyskuntapalvelulla, esimerkiksi vanhainkodeissa. Siitä olisi paljon enemmän hyötyä kaikille, ja se kasvattaisi parhaimmillaan yhteisvastuuta.

Enemmän kuin sotasankareita tarvitsemme jokapäiväisen elämän sankareita: niitä, jotka näkevät toisen hädän ja asettavat toisen auttamisen jopa oman edun, ellei peräti virallisten lakipykälien edelle. Tällaista toimintaa voi olla esimerkiksi pakolaisten auttaminen maahanmuuttovastaisessa yhteiskunnassamme. Kaikki vapaaehtoinen auttamistoiminta, esim. ystäväpalvelussa toimiminen, on myös arjen sankaruutta.

J. Karjalainen laulaa: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan…” Silmiin katsomisesta puhuu myös Lissu Lehtimaja sarjakuvassaan Lévinasin kasvot: ”Ihmisen kasvoissa ovat juuri puhuttelevinta toisen silmät, katsominen ja näkeminen…. Jokaisen ihmisen silmissä lukee: Älä tapa!” Emmanuel Lévinasin filosofiassa toinen tulee aina ensin. Se on radikaali ajatus tänä aikana, joka korostaa yksilöä ja menestymistä.

 

Päivi Kujamäki on luokanopettaja Kerimäeltä ja jatko-opiskelija Joensuun yliopistossa (soveltava kasvatustiede). Hän osallistui viime kesänä Kriittisen pedagogiikan kesäkouluun, jota kautta aukeni yhteys myös verkkokanava Kommenttiin ja sitten myöhemmin mahdollisuus alkaa kirjoittaa vierasblogia. Tällä hetkellä hän toimii ekaluokkalaisten opettajana Kerimäen Kirkonkylän koulussa vuorotteluvapaan jälkeen ja on käynnistänyt toimintatutkimuksen yhdessä muutaman aktiivisen luokanopettajan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää eheyttävää opetusta kansalaiskasvatusta sisältävien aihekokonaisuuksien avulla. Ikkuna nuorten maailmaan avautuu kahden aikuistuvan tyttären kautta. Toinen tytöistä on abi, ja toinen on aloittanut opiskelut Kuopion yliopistossa. Perheessä on myös tokaluokkalainen tytär, joten jonkinlainen naisnäkökulma saattaa jutuista paistaa läpi, tai sitten ainakin tyttö/tätienergia. Päivi Kujamäen blogi löytyy osoitteesta: http://kravunkasvupiiri.wordpress.com/