Kiusaamisesta kunnioitukseen

Nuorisotutkimus-lehden 2/2011 "Väkivalta ja kiusaaminen" pääkirjoitus.

Tämän teemanumeron työotsikkona oli ”trauma ja terapia”, mutta aiheesta muovautuikin ”väkivalta ja kiusaaminen”. On kulttuuriamme kuvaavaa, että traumojemme keskeisenä syynä on kiusatuksi ja pahoinpidellyksi tuleminen, ja ehkä tätäkin vielä yleisemmin laiminlyövässä ja vähättelevässä vuorovaikutuksessa kituminen. Suomalaisten kiintymyssuhteiden on todettu olevan keskimääräistä välttelevämpiä, ja vuorovaikutuksen haavoittavuus onkin kulttuurimme kipukohtia. Vihapuheen nousu netinkäytön yleistymisen myötä kertonee myös kulttuuriamme vaivaavasta viileästä tunneilmastosta ja haavoittavista vuorovaikutussuhteista.

Suoran väkivallan kääntöpuoli on laiminlyönti, välinpitämättömyys ja hylkääminen, jolle välttelevät kiintymyssuhteet voivat osaltaan altistaa. Huolestuttavaa onkin Emmi Oksasen nuorten huolia koskevassa tutkimuksessaan havaitsema itseensä käpertyminen, joka näyttää olevan viime vuosikymmenenä noussut uudenlainen anomian laji nuorten keskuudessa. Lapset ja nuoret ovat niin tottuneet olemaan itsekseen, etteivät edes odota tukea aikuisilta. Suomalainen sisu ja omillaan pärjäämisen eetos kylvää näin uudenlaista itsetuhoisuutta, joka saattaa saada esimerkiksi itsensäviiltelyn tai syömishäiriöiden muotoja.

Lasten ja nuorten mitätöintiä tapahtuu niin perheissä, kouluissa kuin harrastuksissakin, joten ei liene ihme jos koulukiusaamisesta siirrytään työpaikkakiusaamiseen. Jos perheessä elävät kumppanit vähättelevät ja näivertävät toisiaan tai toinen heistä joutuu tällaisen mitätöinnin kohteeksi, heidän lapsensakin uhriutuu henkiselle väkivallalle. Haavoittavuutta lisää henkisen ja fyysisen väkivallan intensiivisyys, toistuvuus ja yllätyksellisyys, ja pahimmillaan uhri kärsii vainotuksi tulemisen kaltaisesta koko olemassaoloaan uhkaavasta tunteesta.

Tämän lehden artikkelit laajentavat kuvaa väkivallasta. Noora Ellosen ja Kirsi Peltosen artikkelissa tulee esiin, kuinka väkivaltakokemuksilla on taipumus kasautua monentyyppisen väkivallan kokemuksiksi. Mitä useammassa eri kontekstissa tapahtuneita väkivallan kokemuksia lapsella tai nuorella on, sitä enemmän hänellä saattaa olla myös psykososiaalisia ongelmia. Näyttää siltä, että väkivalta vaikuttaa voimakkaammin tyttöihin psykososiaalisin oirein mitattuna. Jenni Niemen seurusteluväkivaltaa koskevassa artikkelissa tulee esiin samansuuntainen väkivallan kasautumisongelma kuin Ellosen ja Peltosen artikkelissa: seurusteluväkivaltaa kokeneille nuorille kasautuu yleisemmin erilaisia väkivaltakokemuksia. Väkivaltakokemukset omassa perheessä näyttävät altistavan myös seurusteluväkivallan kokemuksille.

Teemu Kauppi käsittelee artikkelissaan vertaisrajat ylittävää väkivaltaa koulussa: kiusaaminen voi olla oppilaan tai hänen vanhempansa opettajaan kohdistamaa tai päinvastoin, jolloin vallan epäsymmetria voi altistaa kiusaamiselle. Kristiina Lappalaisen, Matti Meriläisen, Helena Puhakan ja Hanna-Maija Sinkkosen artikkelissa kiusaamisesta yliopistolla tulee puolestaan esiin väkivallan jatkumollisuus: toisten kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen saattaa toistua kouluasteelta toiselle siirryttäessä. Tämä viitannee opittuihin vuorovaikutustapoihin, joista voi oppia myös pois.

Väkivaltakokemusten kasautuminen ja jatkumollisuus viittaavat rakenteellisiin tekijöihin väkivallan taustalla. Uhrikokemusten taustalla saattaa olla mentaalisia kytköksiä sosiaalisiin tapoihin ja kulttuurisiin käytäntöihin. Ne voivat herättää myös emotionaalisia ja psykologisia reaktioita, joista tärkeä on tarve korjaaviin kokemuksiin. Jos tarjolla ei ole terapiaa tai muuta psykososiaalista kannattelua, korjaavia kokemuksia saatetaan hakea päätymällä vastaavanlaisiin tilanteisiin kuin mitä haavoittava tilanne on ollut siinä toivossa, että tilanteesta selviydytään eikä hallinnan menetystä tapahdu. Korjaavien kokemusten tiedostamaton etsintä altistaa enemmän tai vähemmän uusille väkivaltaisille kokemuksille, koska niihin voi liittyä väkivallan riski.

Rakenteellisista tekijöistä kertoo myös lehden viides artikkeli, jossa Kristiina Brunila pohtii koulutus- ja työelämän ulkopuolella oleville nuorille suunnattujen projektien vaikutusta nuorten kuvaan omasta itsestään ja asemastaan yhteiskunnassa. Brunilan artikkelissaan kuvaama yhteiskunnan projektisoitumiseen liittyvä mentaalinen kurivalta harjaannuttaa itsensä tarkkailuun ja ulkoapäin säädeltyyn tunnetyöhön. Se voidaan nähdä rakenteellisena kuritusvaltana, joka koskettaa varsinkin yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjä, kuten rikostaustaisia nuoria. Heidän kohdallaan uhriutuminen on saattanut kääntyä haavoittavien kokemusten käsittelemiseksi toiminnallistamalla ne muiden kannettavaksi.

Rakenteellista väkivaltaa kohtaavat myös esimerkiksi maahanmuuttajanuoret, jotka joutuvat rasismin kohteeksi ja joiden elämässä pelko voi olla osa arkea, kuten Anne-Mari Souto tuo esiin lektiossaan. Timo Purjo pohtiikin omassa lektiossaan, miten kasvatuksen pitäisi olla lähtökohdiltaan eettistä, jotta voitaisiin kasvaa eroon väkivallan kulttuurista. Nuorten kasvattaminen arvoista lähtien kohti hyvää luo heille parempaa elämää. Tästä katsoen voisi nähdä, että rasistisilla nuorilla on itselläänkin riski huonompaan elämänlaatuun sen lisäksi, että rasistisella käytöksellään he kurjistavat kohteidensa elämää.

Kirjallisuuskatsauksessa Maarit Pedak etsii koulusurmien syitä eri tutkimusten valossa. Koulusurma on äärimmäinen väkivallanteko ja hätähuuto, jossa kosto ja julkisuudentavoittelu yhdistyvät itsemurhaan. Näyttää siltä, että koulusurmat toistavat median yhä tarkemmin kuvaamia malleja pyrkien jopa ylittämään entisten koulusurmakäsikirjoitusten ”ennätykset”. Vihjeitä tulevasta on yleensä ollut nähtävissä, mutta niitä ei ole huomattu tai otettu vakavasti. Sari Lepistö toteaakin lektiossaan, että vaikka nuoren itsetuhoisuuden taustalla on usein pitkällistä pahoinvointia, nuoret sinnittelevät pitkään näennäisen oireettomina.

Suomi loistaa kärkisijoilla erilaisissa väkivaltatilastoissa, kuten työpaikkakiusaamisessa ja lähisuhdeväkivallassa. Väkivaltaa on usein selitelty uhrin osallisuudella, mikä ikään kuin oikeuttaisi väkivallan, jolloin siihen ei katsota tarvittavan puuttua. Myös lapsiuhritutkimusten mukaan suuri osa lapsista on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa, joten väkivalta voidaan nähdä osana kulttuurimme syvärakenteita. Näin ei kuitenkaan tarvitse eikä saa olla. Väkivaltaan ei tarvitse tottua ja siitä eroon kasvaminen on paitsi uhrien myös väkivallan tekijöiden etu.

Muutama vuosi sitten voimaan tullut lastensuojelua koskeva lakimuutos on hoputtanut kuntia laatimaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia, joissa väkivallan ehkäisy on syytä olla keskeisellä sijalla. Lapsena koettu väkivalta voi vaikuttaa terveyteen vielä aikuisenakin, joten se tulee yhteiskunnalle kalliiksi niin taloudellisesti sosiaali- ja terveyskuluina kuin myös sosiaalisesti sosiaalisen pääoman ja luottamuksen heikentymisenä. Osa kunnista onkin petrannut väkivallan ehkäisytyötä mm. Kiva koulu- ja muilla vastaavilla hankkeilla. Perustaltaan tarvitaan kulttuurimurrosta niihin vuorovaikutustapoihimme, jotka ovat henkisesti ja fyysisesti haavoittavia. Toisen kunnioitukseen perustuva kulttuuri luo niin taloudellista kuin henkistäkin hyvinvointia.

Sari Näre ja Merja Leppälahti

Nuorisotutkimus-lehteä voi tilata täältä.