Kesäpurtavaa 2: Onko nuorisotyöstä edes perustietopohjaa?

(Kesä katselee jo syksyyn, mutta kesälomalla oli aikaa ajatella, ehkä pureskellakin.)

Nuorisotyöstä saa yleiskuvan nopeimmin ja varsin kattavasti surffailemalla alan organisaatioiden nettisivuilla: hyödyllisimpiä ovat tällöin sen eri osa-alueiden esittelyt. Seuraavaksi voi hankkia luettavakseen vastaavia työn käytäntöjä koskevia julkaisuja, alan yleiskatsauksia tai erillisiä tutkimusraportteja. Ne eivät kuitenkaan yhdessäkään edusta tasapainoisesti kaikkia eri osa-alueita ja sidostunutta kokonaisuutta. Tutkimustietoon perustuva kuva nuorisotyöstä on täynnä aukkoja, eikä tehtyjäkään tutkimuksia koetella tieteellisesti suhteissa toisiinsa. Tiedon kasautuminen on puutteellista sekä ajallisesti (kehityksen seuranta) että sisällöllisesti (kokonaiskuva nuorisotyöstä). Tutkimustietoja ei yhdistellä kokonaisuudeksi ja niiden ammatillinen hyödyntäminen alan koulutuksessa ja kehittämisessä on epäjärjestelmällistä.

Perustietokanavat

Kunnallisista palveluista koko maan kattavasti vuosittaista informaatiota tarjoaa peruspalvelumenettely. Nuorisotyön kannalta se on varsinkin ajallisen seurannan ja valtakunnallisen koosteen osalta rajoittunut: nuorisotyön peruspalvelujen kokonaisuuteen (sen useisiin osa-alueisiin rinnakkain) kohdistuvien tarkastelujen välillä on monivuotisia katkoksia ja valtakunnalliseen raporttiin on yleensä päätynyt parhaimmillaankin vain muutama sivu.

Yli vuosituhannen vaihteen toteutuneen KuntaSuomi2004 -tutkimusjakson jälkeistä aikaa ovat paikanneet Allianssin ja Kuntaliiton selvitykset Nuorisotoimen tulevaisuusodotuksista 2006 ja 2009. Tilastokeskus kokoaa kuntien ilmoittamaa ja virallista informaatiota, jonka joukosta nuorisotyötietojen erottaminen vaatii selvitystyötä ja jää joka tapauksessa tulokseltaan laihaksi. Esimerkin tällaisen informaatioarvoltaan rajallisen tilastoinnin annista tarjoaa Suomen Kuntaliiton julkaisema viipale nuorisotyöstä. Siinä esimerkiksi nuorisotoimen henkilöstön määrässä ei ole eroteltu toisistaan vakituisia kokotoimisia, vakituisia osa- tai sivutoimisia (useilla nuorisotyön vastuullisilla on vastuullaan muutakin) ja määräaikaisia, eikä aina työn eri rahoitustaustoja. Siten ilmoitettu henkilöluku on lähes kaksinkertainen verrattuna nuorisotyön ydintehtävien jatkuvan, kunnan kustantaman henkilötyömäärän lukuun.

Evankelis-luterilaisten seurakuntien nuorisotyöstä on tarjolla edellisiä paremmat vuosittaiset tilastot ja Tilastollinen vuosikirja. Kirkon Tutkimuskeskuksen Nelivuotiskertomus tarjoaa joka neljäs vuosi koosteen seurakuntien toiminnasta, yleiskatsauksellisesti myös sisällöstä. Nämä yhdessä tarjoavat jo kohtuullisen perustan ja lähtökohdan syvemmille tarkasteluille.

Kansalaisjärjestöjen nimenomaan nuorisotyötä ja -toimintaa koskevaa varsinaista tutkimusta ei ole. Edellinen monia järjestöjä edustavien nuorisoyhdistysten käytännön toimintaa kartoittanut kyselytutkimus tehtiin 1990-luvun lopulla. Tässä tilanteessa Allianssin jäsenjärjestökysely on pitkälläkin toistovälillään arvokas. Vastaavia perustietoja kootaan kyllä melko yleisesti: useimmat nuorisoalan valtakunnalliset ja piiritason järjestöt kokoavat yleistietoja jäsenyhdistystensä toiminnasta ja erityisesti järjestöjen hankkeista laaditaan raportteja, mutta aineistojen käytettävyys vaihtelee paljon ja valtakunnallista kokonaiskuvaa ei ole edes yritetty koota.

Yleisesti tutkimus (2009) nuorten vapaa-ajasta sekä erityisesti sen ja mm. Nuorisobarometrien tulokset järjestöosallistumisesta ja -kiinnittymisestä tarjoavat arvokasta viime vuosien näkökulmaa järjestöjen nuorisotyön ja -toiminnan haasteisiin, kuten myös tutkimukset ja yleiset trenditiedot vapaaehtoistoiminnasta. Kuitenkin esimerkiksi valtion keskushallinnon nuorisotoimen tukemissa tai julkaisemissa raporteissa nuorisotyö on vähäisessä ja nuorten järjestötoiminta ja järjestöjen nuorisotyö vähäisessä asemassa. 

Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali tarjoaa tietokantoja ja aineistoja, mutta ei ainakaan toistaiseksi nuorisojärjestöjen toiminnasta – harvoja yksittäisiä selvityksiä tai opinnäytteitä lukuun ottamatta.  Nuorisojärjestöjen avustustoimikunta käsittelee avustettavien järjestöjen yleistietoja, mutta ei tutkimus- ja tiedonlevitysintressin mukaisesti julkaise niitä. Kansalaisfoorumin tietopalvelu seuraa ja kokoaa tietoja, julkaisuja ja näkökulmia kansalaisjärjestötoiminnasta yleensä; Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta teettää, kokoaa ja tuottaa suomalaisen järjestökentän tilaa koskevia tietoja ja näkökulmia.

Nuorisotyön ja -toiminnan huomiointi näissä järjestöyhteyksissä on harvinaista ja sellaisenakin yleensä marginaalista. Kaikki edellä mainitut kuntia, seurakuntia ja järjestöjä koskevat informaatiokokonaisuudet ovat keskenään irrallisia ja vaikeasti vertailtavissa. Näin tarjoutuva informaatiopeitto on kokonaisuutena ohut ja täynnä aukkoja sekä viittaustasollakin kokonaan yhteen sitomatta ja koko alan kannalta valtakunnallisesti hyödyntämättä.

Nuorisotyö kuntien peruspalveluna – tiedonmuodostuksen perusongelmia

Nuorisotyön perustoimet ovat paikallisia. Kunnat (joita on yhä yli 300) ovat valtion (vain 1) rinnalla osa yhteiskunnan virallista hallinto- ja palvelurakennetta ja tässä asetelmassa kunta-valtio -suhde on merkittävä. On erityisen perusteltua kysyä, mitä julkisin varoin rahoitetusta kuntien toiminnasta voidaan tietää ja tiedetään. Kuntatutkimuksessa
nuorisotyö yleensä ohitetaan.

Hyvin toiminutta peruspalvelumenettelyä ei ole hyödynnetty kattavien seurantatietojen ja toteutuvan nuorisotyön osa-alueita koskevan kokonaiskuvan muodostamiseen ja levittämiseen. Kuntien nuorisotyöstä yleisiä sisältö- ja voimavaratietoja pepa-menettelyn myötä on saatavilla viimeksi vuosilta 2003 ja 2008. Välivuosina on arvioitu (vaikka tärkeitä, silti) vain osa-aiheita: nuorten työpajatoimintaa (2004, 2005, 2006, 2009) nuorten osallistumista ja kuulemista (2007, 2010) ja etsivää työparitoimintaa (2009). Kokonaiskuvaa ja kokonaisuuden ajallista kehityskuvaa ei näin ole muodostunut. Valtakunnallisiin ”keskeiset arviot peruspalvelujen tilasta” koosteisiin on kelpuutettu vain murto-osa tiedoista ja näkökulmapainotuksista. Alueittaisia tietoja on joissain tapauksissa julkaistu erikseen, mutta tämä ei ole ollut yleinen ja vakituinen käytäntö.

Peruspalveluinformaation kokoaminen ja hyödyntämisen jääminen keskeneräiseksi on nähtävissä myös Patio -portaalissa: esimerkiksi vuoden 2008 Patio-tiedoissa on kunnittain nähtävissä nuorisotilojen saavutettavuus, mutta ei silloin kootuista tiedoista esimerkiksi henkilövoimavaroja, jne.

Virallisten pepa-raporttien lisäksi esimerkiksi – ja erityisesti – Lapin ja entisen Oulun läänin alueella aluehallinnon nuorisotoimi on täydentänyt tiedonkeruuta toimialakohtaisilla selvityksillä ja niiden raportoinneilla. Julkaisu ”Nuorisotyön palvelut Lapin kunnissa vuonna 2006” tarjoaa kunnittain havainnollisen kuvan alkaen voimavarojen jakautumisesta ja muodostumisesta. Aiemman Oulun lääninhallituksen (2010 lähtien Pohjois-Pohjanmaan Ely-keskuksen) nuorisotoimi on tarjonnut eritellen koosteita nuorisotoimialan rahoituskohteita koskevista selvityksistä ja linkit toimialakohtaisiin osuuksiin pelkistetyimmissä pepa-raporteissa; havainnollinen esimerkki tästä on noin vuosi sitten julkaistu tiivis ”Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kuntien nuorisotoimien tunnuslukuja vuodelta 2009 ja trendejä 2005-2009”. Oulussa on muutenkin julkaistu päivitettyjä nuorisotoimialan rahoitusalan toimintatietoja.

Järjestelmällinen informaation taltiointi, käsittely ja levittäminen

Miksi tällaista varsin kattavaa, ajan kuluessa päivittyvää ja vertailtavaa informaatiota ei julkaista vuosittain koko Suomesta? Miksi esimerkiksi mainitussa Patio-portaalissa tai sitä vastaavassa osoitteessa ei le nähtävissä toimialakohtaisia kokonaistietoja ja esimerkiksi linkit vuosittaisiin toimialakohtaisiin raportteihin?

Hyvän vastausprosentin tarjoavan pepa-menettelyn tiedot ovat nuorisotyön osalta ainoa luotettava valtakunnallinen informaatiokanava tiedonmuodostukseen. Lääninhallitusten nuorisotoimissa, joita nuorisotoimi Ely-keskuksissa nykyään vastaa, on perinteisesti ollut hyvä tiedonvaihtoyhteys useimpien kuntien nuorisotoimiin. Kuntien enemmistössä henkilöstöä rasittaisivat monet rinnakkaiset kyselyt ja tutkimukset, joten jo toimivan tiedonkeruun menettelyn ja perinteen ylläpito ja kehittäminen olisi perusteltua.

Aluehallinnon nuorisotoimen henkilöresurssit ovat pienet ja sen rakenneuudistuksen myötä pienentyneetkin, mikä osaltaan selittää aukkoja informaation käsittelyssä ja julkistamisessa. Lisäksi, kuten omat havaintoni myös valtionhallinnon ammattiyhdistyksen kannanotot kertovat, uudessa aluehallintoviidakossa sivistys-, nuoriso- ja kulttuuritoimen asema ylipäätään on näyttäytynyt huolestuttavana ja joiltain osin vaikeutuvana. Muun muassa eduskunnan oikeusasiamiehen vuoden 2010 kertomukseen viitaten asiaa yritetään saada käsiteltäväksi, mitä ilmentää vuoden sisällä jo kolmas huolestunut lausunto syyskuulta (kirjoittaja lisäsi täydentyneen tiedon 5.10.2011).  
 
Olisi siis tarpeen kehittää yhteistyötä nuorisotyön tiedontuotannossa, hyödyntäen jo hyväksi muodostunutta nuorisotoimien pepa-seurantaa sekä yhteistyötä hallinnon, tutkimuksen ja kehittämistyön edustajien kesken. Yksittäistapauksina tällaista vuorovaikutusta onkin virinnyt. Kehittämishankkeella on edistetty nuorten osallistumista ja vaikuttamista myös suhteessa peruspalvelujen arviointiin. Sen tulokset ilmenevät usean sivun verran jopa vuoden 2010 valtakunnallisessa pepa-katsauksessa ja tutkijoiden huomioita siitä on odotettavissa loppuvuoden 2011 kuluessa.

Toisaalta vuorovaikutuksen vakiinnuttaminen on myös kohdannut vaikeuksia. Voimavarojen vähyyden rinnalla vaikeutena on näyttäytynyt (tyypillisen?) outo ohjaustapa hallinnossa. Yksittäistapauksissa tutkija on voinut osallistua pepa-kyselyn sisällön tarkoituksenmukaiseksi kehittelyyn, tai kootun aineiston tulkintoihin ja yhteenvetoihin. Mutta tällaiseen on joidenkin uutta aluehallintoa ohjaavien tahojen piiristä suhtauduttu varauksella, jopa kielteisesti ja kieltäen. Hallinnon outo ohjaus on vaikeuttanut niin tiedonkeruun toimialakohtaista räätälöintiä kuin tiedon käsittelyä, levittämistä ja käyttöä. Oletan, ettei peruspalvelujen arviointitietoa yleisesti edes tunneta – eikö sitä ole tarkoitus tunteakaan? Äly hoi! Eikö peruspalvelutietojen kannattaisi olla mahdollisimman hyvin ja pätevästi käsiteltyjä ja sellaisina julkisia? Tässäkin menetetään mahdollisia synergiaetuja ja saatetaan tehdä myös päällekkäistä työtä. 

Nuorisotyön tutkimuksen ja tutkimisen haasteita pohditaan parhaillaan muutamien alan tutkijoiden kesken – siitä lisää tuonnempana.

Perti Cederlöf

Kirjoitus on osa Nuorisotyö 2010-luvun Suomessa -teemasarjaa.