Kansainvälinen yhteistyö on lapsen ja nuoren etu

Palasin pari kuukautta sitten Suomeen Strasbourgista, jossa työskentelin lasten oikeuksien ohjelmassa Euroopan neuvostossa. Osallistuin saman tien Lastensuojelun Keskusliiton järjestämille valtakunnallisille Lastensuojelupäiville. Niillä juhlistettiin 75-vuotista lastensuojelun historiaa ja nykypäivää Suomessa. Odotin kuulevani, kuinka eurooppalainen keskustelu, tutkimus ja poliittinen työ konkretisoituvat suomalaisen lastensuojelun arjessa.

Puheenvuorossani Lastensuojelua avoimessa Euroopassa keskityin Euroopassa liikkuviin lapsiin, nuoriin ja heidän oikeuksiinsa. Teemaseminaariimme oli ilmoittautunut noin 70 osallistujaa. Heitä oli minusta, aiheen ajankohtaisuuden huomioiden, hämmästyttävän vähän. Esitykseni jälkeen keskustelin muutaman vastaanottokeskuksissa työskentelevän lastensuojelun ammattilaisen kanssa. Heräsin.

Yksi syttyneistä lampuistani oli havainto laajemman ihmisoikeuskeskustelun puuttumisesta, tai sen jonkinlaisesta ohuudesta ja retorisuudesta sekä vähäiset viittaukset kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin linkittyvään lastensuojelutyöhön. Miten en ollut tätä aiemmin näin kirkkaasti nähnyt? Miten myös oma ikkunani maailmalta ja muualta Euroopasta Suomeen oli ollut kapea ja himmeä.

Suomi on viime aikoina ratifioinut kaksi merkittävää lapsen ja nuorten oikeuksia koskevaa Euroopan neuvoston sopimusta. Oletin, että niiden toimeenpanon haasteet olisivat nousseet tuoreeltaan esille. Korviini ei kantautunut yhtäkään keskustelua Euroopan neuvoston ihmiskauppaa koskevan yleissopimuksen tai lasten seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä ehkäisevän Lanzaroten sopimuksen tiimoilta.

Kun Euroopan neuvoston jäsenmaista katsoo Suomeen, lapsia ja nuoria koskevaa työtämme ja toimintaamme ei havaitse. Siihen tarvitaan ajoittain suurennuslasia ja kielimuurin takia Google-kääntäjää. Joskus puutumme kansainvälisiltä foorumeilta tykkänään, ihan yhtä raadollisesti kuin putoamme pois sääennusteista: pääkaupunkiamme ei monilla Euroopan sääkartoilla näy, eikä täällä päin kaiketi siis ole oletettavissa mitään säätäkään!

Suomalaisella lastensuojelulla olisi Euroopassa ja maailmalla kysyntää. Olemme luoneet paljon erinomaisia työskentelymalleja ja toimintatapoja, myös kuntatasolle, sekä tehneet laadukasta tutkimusta. Meidän kannattaisi olla aktiivisia ja pitää itsestämme ääntä.

Ääntä kannattaisi avata yhdessä. Olin Strasbourgissa ajoittain kummastunut, kuinka vähän suomalaiset kansanedustajat, tutkijat, ihmisoikeusaktivistit ja eri ministeriöiden edustajat tiesivät toistensa työstä, tuumailivat ja toimivat yhdessä tai kokoustivat kimpassa.

Ruotsalaisilla, saksalaisilla ja monilla itäisen Euroopan maiden edustajilla oli koko ajan menossa jos minkälaista yhteistä maakohtaista strategiariiheä, lounastapaamista ja dinneriä. Suomalaiset tuntuivat toimivat yksin tai niiden kanssa, jotka jo omalta sektoriltaan Suomesta tunsivat. Puuttui tiettyä uteliaisuutta ja kiinnostusta toisten suomalaisten tekemää työtä kohtaan, ja sitä kautta myös yhteisesti menetettyjä mahdollisuuksia.

Kun kurkotamme Eurooppaan ja sen rajojen ulkopuolelle, sieltä myös varmasti kiinnostuneena vastataan, ja samalla saamme mahdollisuuden verkostoitua, haastaa näkökulmiamme, oppia muilta ja kokea työmme, myös lapsia ja nuoria koskevan tutkimuksemme, laajemmat yhteydet. Tämä on ennen kaikkea lapsen ja nuoren etu.

Tiina-Maria Levamo
Kirjoittaja työskentelee Nuorisotutkimusseuran tutkijana.