Jos olis valta niin kuin on tahto

Esittelin opetuksen eheyttämiseen tähtäävää toimintatutkimustani ensi kertaa kansainvälisessä konferenssissa, kun Helsingissä pidettiin kasvatusalan Ecer-konferenssi elokuussa. Onneksi sain aloittaa kansainvälisen toimintani Suomessa, sillä näin se oli edes hieman helpompaa tällaiselle kielipuolelle, joka tunsi itsensä lähes invalidiksi, kun ei rohjennut heikolla englannin kielen taidollaan osallistua keskusteluun, kuten olisi halunnut.

Ensimmäinen esitys sivusikin tätä edellä mainittua kieliongelmaani. Kävin kuuntelemassa kasvatuksen filosofian ryhmässä Reijo Kupiaisen esityksen: Do pupils speak? Rancière and Classroom Teaching. Kupiaisen esitelmä sai minut pohtimaan, kuinka harvoin me opettajat todella annamme oppilaille tilaisuuden pohtia ja keskustella heitä askarruttavista kysymyksistä. Päinvastoin, monesti lopetamme alkaneen keskustelun lyhyeen palataksemme takaisin ”asiaan” eli tuntisuunnitelmaamme. Kärjistetysti sanottuna tunnemme velvollisuudeksemme olla itse äänessä ja opettaa oppilaille sitä, mitä on oppikirjassa vuorossa.

Jacques Rancièren mukaan juuri puhuminen osoittaa sen, ketkä ovat kykeneviä ajattelemaan ja osallistumaan yhteiskunnan toimintaan. Kupiaisen esitys yhdessä heikon kielitaitoni kanssa sai miettimään, kuinka puhuminen on valtaa ja kuinka voi syrjäytyä, jos ei osaa kieltä tai saa mahdollisuutta käyttää omaa ääntään.  Kun opettaja on tarpeeksi kauan harjoittanut tiedonsiirtomallia “opettaja opettaa, oppilas opin saa”, ei ole ihme, jos oppilaista kehittyy passiivisia ihmisiä, jotka vain odottavat, että heille syötetään tietoa. Tämä tieto saattaa lisäksi olla sellaista, jota he eivät edes pysty sulattamaan.

Kansalaiskasvatusta kouluun

Mitä tapahtuisikaan, jos lähtisimme opetuksessa liikkeelle oppilaiden kysymyksistä ja ympäröivän yhteiskunnan ilmiöistä? Parhaillaan käsitellään peruskoulun uutta tuntijakoesitystä ja kiistellään siitä, kuinka monta tuntia mikäkin aine saa lukujärjestyksestä. Jos minulla olisi valtaa niin kuin on tahto, hylkäisin lähes kokonaan perinteisen ainejakoisen lukujärjestyksen ja korvaisin sen kansalaiskasvatusta sisältävillä aihekokonaisuuksilla, joita olisivat:

  • Ihmisenä kasvaminen;
  • Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys;
  • Viestintä ja mediataito;
  • Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys;
  • Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta;
  • Turvallisuus ja liikenne sekä
  • Ihminen ja teknologia.

Aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen on perusta kaikille muille aihekokonaisuuksille. Se sisältää paljon elämänkatsomustietoon liittyviä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, mutta erityisesti sen sisällä pohditaan omaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun liittyviä asioita; käsitellään tunteita, rakennetaan omaa identiteettiä ja etsitään omaa oppimistyyliä ja ennen kaikkea opitaan toimimaan yhdessä muiden kanssa.

Viestintä ja mediatiedon kokonaisuus on perustaitoja painottava kokonaisuus. Se sisältää kuvallista, kielellistä ja nonverbaalista ilmaisua, keskustelutaitoja, tiedonkäsittelytaitoja… Sen sisällä voisi toteuttaa esimerkiksi teatteriprojekteja, joissa yhdistyvät monet perinteiset oppiaineet. Kaikki oppiaineet tulisivat kyllä huomioiduksi, vaikka opetuksessa lähdettäisiinkin liikkeelle aihekokonaisuuksista. 

Välineaineissa, kuten äidinkieli, vieraat kielet ja matematiikka, voisi edelleenkin olla erillisiä oppitunteja, joissa opeteltaisiin perustaitoja. Mutta näissäkin oppiaineissa tekstien sisällöt ja esimerkit voisivat liittyä käsiteltävään teemaan.  Aineenopettajienkaan ei tarvitsisi tuntea ”lajiansa” uhatuksi, mutta heidän toimenkuvansa muuttuisi siten, että he suunnittelisivat yhdessä muiden opettajien kanssa tiettyihin ilmiöihin liittyviä opetuskokonaisuuksia, joissa he toimisivat asiantuntijoina, eivätkä vain suunnittelisi toisista opettajista riippumatta erillisiä tunteja, jolloin oppilaan päivästä muodostuu helposti kovin sirpaleinen.

Tällainen kokonaisvaltaisempi ja oppiainerajat ylittävä opetus vastaisi myös helpommin lapsen ja nuoren perusviettymyksiä, jotka ovat John Deweyn mukaan sosiaalinen viettymys, viettymys tutkimiseen ja keksimiseen, viettymys tekemiseen ja rakentamiseen sekä viettymys taiteelliseen ilmaisuun (Dewey 1943, 43-47).

 

Päivi Kujamäki on luokanopettaja Kerimäeltä ja jatko-opiskelija Joensuun yliopistossa (soveltava kasvatustiede). Hän osallistui viime kesänä Kriittisen pedagogiikan kesäkouluun, jota kautta aukeni yhteys myös verkkokanava Kommenttiin ja sitten myöhemmin mahdollisuus alkaa kirjoittaa vierasblogia. Tällä hetkellä hän toimii ekaluokkalaisten opettajana Kerimäen Kirkonkylän koulussa vuorotteluvapaan jälkeen ja on käynnistänyt toimintatutkimuksen yhdessä muutaman aktiivisen luokanopettajan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää eheyttävää opetusta kansalaiskasvatusta sisältävien aihekokonaisuuksien avulla. Ikkuna nuorten maailmaan avautuu kahden aikuistuvan tyttären kautta. Toinen tytöistä on abi, ja toinen on aloittanut opiskelut Kuopion yliopistossa. Perheessä on myös tokaluokkalainen tytär, joten jonkinlainen naisnäkökulma saattaa jutuista paistaa läpi, tai sitten ainakin tyttö/tätienergia. Päivi Kujamäen blogi löytyy osoitteesta: http://kravunkasvupiiri.wordpress.com/