Isyyden ulottuvuuksista

Isyystutkimusraportissa nostetaan esiin yksi vanhemmuuden sukupuolittunut muoto eli isyys ja sen tutkimus. Mielestäni nimenomaan miesten vanhemmuudesta ja sen tutkimisesta on tärkeää keskustella erikseen, koska sukupuolineutraali termi vanhemmuus typistyy useimmiten tarkoittamaan vain äitiyttä. Olenkin ilahtunut perusideasta koota yhteen suomalaiset isyyden tutkimukset ja -tutkijat. Erityisesti arvostan Johanna Mykkäsen ja Ilana Aallon kirjoittamaa loistavaa raporttia isyyden tutkimuksesta Suomessa. Kyseessä on merkittävä askel suomalaisen isyystutkimuksen ja -keskustelun kentällä.

Moninainen isyys

Historiallisen katsauksen sisällyttäminen raporttiin on mielestäni erinomainen teko, koska on niin tyypillistä pohtia nykyisyyttä suhteuttaen sitä enemmän – tai usein vähemmän – perehtyneeseen kuvaan historiasta. Ilana Aallon katsaus onnistuu valaisevasti purkamaan isyyden yksioikoisia muutoskertomuksia, tuomalla esiin muun muassa isyydestä käytyjä kamppailuja, ideaalien ja eletyn elämän välisiä ristiriitaisuuksia sekä isänä olemiseen liittyviä historiallisia jatkuvuuksia.

Johanna Mykkäsen katsaus isyyden tutkimukseen puolestaan erittelee kattavasti ja monipuolisesti nykyisen isyystutkimuksen perusteita, teemoja, aineistoja, tutkimusmenetelmiä ja katvealueita. Sen perusteella voi tosiaan ihmetellä, miten vähän on tehty esimerkiksi etnografista tutkimusta isyydestä vaikkapa isä-lapsi-leireillä tai perheen lomaristeilyillä. Entä miksi isyyden representaatiot eivät kiinnosta suomalaisia kulttuurintutkijoita tai edes media-aineistoa käyttäviä sosiologeja?

Mielestäni Mykkäsen ja Aallon suomalaisesta isyyden historiasta ja nykytutkimuksesta tekemät huomiot ja ehdotukset ovat oivallisia. Raportin loppuun listatut tutkimusehdotukset kiinnittävät huomiota esimerkiksi isyyden moninaisuuden havaitsemiseen niin nykyajassa kuin historiassa, ihanteiden ja eletyn elämän välisten epäsuhtien tunnistamiseen, sekä erilaisten ”poikkeuksellisten” isänä olemisen tapojen nostamiseen huomion kohteeksi; näitä ovat esimerkiksi ei-biologisen isyyden muodot tai isyydet, jotka toteutuvat konventionaalisen ydinperheen ulkopuolella.

Sosiaalista investointia lapsiin?

On pakko tunnustaa, että minua on aina kiinnostanut enemmän se, miten isyydestä puhutaan ja miten siitä tehdään politiikkaa, kuin varsinainen isyys sinänsä. Tämän takia haluan – raporttiin kirjattuja ajatuksia seuraten – nostaa esiin kysymyksen siitä, millaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin nyt peräänkuulutetun isyystutkimuksen tiedonintressit ovat kiinnittyneet ja minkälaisen yhteiskuntarakenteen tukipilariksi isyyttä kaivataan. Miksi isyystutkimusta kartoittavan raportin teettäminen ja tutkimusyhteistyön edistäminen on nähty ajankohtaisena juuri tässä ajassa ja yhteiskunnassa? Miten näitä asioita perustellaan?

Raportin esipuhe antaa yhden vastauksen. Siinä tuodaan esiin paljonkin asioita, mutta myös muun muassa tarve vahvistaa ymmärrystä pienten poikien isäkuvista ja niiden monistumisesta myöhemmin isinä ja kasvattajina. Lisäksi esipuheessa todetaan, että suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta … tarvitaan vahvistuvaa isyyden tutkimusta.

Näissä varsin kelvollisissa perusteluissa näyttäisi nousevan esiin niin sanotun sosiaalisen investoinnin strategia. Sosiaalisen investoinnin strategiasta on viime vuosikymmenten aikana tullut yhä vaikutusvaltaisempi tapa suunnata ja perustella politiikoita Suomessa lisäksi lukuisilla kansainvälisillä areenoilla, kuten EU:ssa ja OECD:ssa. Vaikka tämän strategian voi nähdä tietyllä tavalla nousevan nimenomaan meille tutusta pohjoismaisen hyvinvointivaltion perinteestä (ja vaikka se on varmasti käyttökelpoinen strategia tutkimusrahoitusta haettaessa) on kuitenkin syytä kysyä, millä tavalla pohjoismaista hyvinvointimallia sen avulla ”modernisoidaan”.

Sosiaalisen investoinnin strategiaan liittyy erityinen suhde tulevaisuuteen. Sen mukaan nykyiset investoinnit saavat aikaan tuottoja tulevaisuudessa. Tämä ymmärrys ajasta ei rohkaise ”passiiviseen kulutukseen”, jonka vaikutukset näkyvät vain nykyhetkessä. Nykyisten vaikeuksien helpottamisen sijaan sosiaalisen investoinnin strategia suosii ennaltaehkäisyä ja huomion kiinnittämisestä lapsuuteen. Tätä pidetään tuottoisampana ja tehokkaampana resurssien käyttönä. Investoinnit nykyhetkessä nähdään vähemmän kalliina kuin tilanteen korjaaminen myöhemmin tulevaisuudessa.

Lapsilähtöinen isyystutkimus?

Näyttää siltä, että sosiaalisen investoinnin logiikassa ei panosteta lapsiin, vanhemmuuden tukemiseen ja näitä koskevaan tutkimukseen ensisijaisesti lasten hyvinvoinnin tähden – tässä ja nyt. Viime kädessähän ”sosiaaliset investoinnit” tehdään siihen perustuen, että lapset nähdään tulevina aikuisina – tulevaisuuden toimintakykyisinä vanhempina, työntekijöinä, veronmaksajina ja kansalaisina. Lasten ja vanhempien hyvää oloa ja yhdessäoloa ei siis pidetä niinkään päämääränä itsessään. Pikemminkin ne nähdään välineenä johonkin, toisin sanoen ”suomalaisen yhteiskunnan kehityksen” ja pärjäämisen turvaamiseen tulevaisuuden kiristyneessä kilpailussa. Nähdäkseni tällainen lapsuuden ymmärtäminen tulevana aikuisuutena ja suomalaisen talouden ja yhteiskunnan pitkän tähtäimen resurssina voi asettua helposti ristiriitaan ”aidosti” lapsilähtöisen näkökulman kanssa.

Voi kysyä esimerkiksi seuraavaa: kun tutkitaan pikkupoikien ja nuorten miesten isäkuvia ja kysytään tyttöjen puolisotoiveista ja isyyden roolista niissä, nähdäänkö nämä lapset ja nuoret automaattisesti itsemme kaltaisina – länsimaista elämäntapaa jatkavina, parisuhde- ja perhemuottiin asettuvina, heteroseksuaalisina tai ainakin reproduktiivisina subjekteina? Entäpä jos lapset päättävätkin toisin, tai jos maailma muuttuu radikaalisti seuraavien vuosikymmenten aikana? Ei voi tietää, onko uusien ihmisten maailmaan saattaminen tulevien aikuisten haaveissa ja mahdollisuuksissa, jos luonnonympäristö ja yhteiskunnallinen konteksti muuttuvat huomattavasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen etenemisen myötä. Osa nuorista aikuisista pohtii lastenhankinnan mielekkyyttä tästä syystä jo nyt.

Lapsilähtöisempi isyystutkimus vaikuttaa kiinnostavalta uudelta avaukselta. Lapsen näkökulman korostamista voidaan kuitenkin käyttää myös monenlaisten aikuisten etujen ajamiseen. Siksi lienee hyvä reflektoida, mihin yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin aihe kenties voidaan valjastaa. Toivon, että alkava isyystutkimusyhteistyö johtaa aidosti lapsilähtöisiin tutkimushankkeisiin – ei vain sellaisiin, joissa lapsen näkökulma, tarpeet ja etu kerrotaan meille kehityspsykologisesta asiantuntijatiedosta ammentaen. Luulen, että esimerkiksi yhteiskuntatieteellisellä lapsuuden tutkimuksella voisi olla paljon annettavaa lapsinäkökulmaisen isyystutkimuksen teoreettisten, metodologisten ja eettisten kysymysten pohtimisessa.

Pojista isiksi – entä tytöt?

Isyystutkimusraportissa todetaan myös, että isyyden tutkimukset näyttävät olevan melko hajallaan ja irti toisistaan. … Tutkimusta tehdään eri aloilla ja erilaisista lähtökohdista. Johdannossa ehdotetaan, että eri isyystutkimusten välille pitäisi saada enemmän keskustelua.

Tämä on mielestäni kannatettavaa. Mietin kuitenkin, kuinka avaraa ja moniarvoista keskustelua voidaan saavuttaa tutkimusyhteistyöllä, joka ottaa lähtökohdakseen yhden erityisen isyyden määritelmän, jossa korostuu ”miehen mallina” oleminen ja isyys erityisesti suhteena poikaan. Onneksi tätä näkökulmaa päätettiin raportissa laajentaa.

Täsmällinen fokus on tietysti myös hyvä asia, eikä poikiin keskittyminen ole mitenkään yllättävää. Kuten yhteiskuntatieteilijä Jaana Vuori on väitöskirjassaan osoittanut, suomalaisten perheasiantuntijoiden vanhemmuuskirjoituksissa ajatellaan erityisesti poikien tarvitsevan isää. Asiantuntijakirjoituksissa keskustellaan laajasti poikien kehityksen mahdollisista ongelmista. Tyttöjen asioita käsitellään puolestaan niukasti. Naisen ja tytön subjektius jää miehen ja pojan subjektiuden varjoon. Ehdotankin, että jos tarkoituksena on hakea nimenomaan uusia aluevaltauksia tutkimuksen saralla, katseen voisi ehkä kääntää myös isien ja tytärten väliseen suhteeseen. Tästä aiheesta on käsittääkseni vähemmän tutkimusta. Uskoisin, että isillä on varmasti positiivista annettavaa yhtä lailla myös tyttöjen elämään.

Kirsi Eräranta

Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.